Äkkiarvaamatta kuuli hän takaansa ääntä, joka sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri… Ja katso, takimmaisen pulpetin alta kohosi Kain, kreivi Mölln'in vartalo, nuori herra kompuroi esiin, ryömi käytävälle, nousi pystyyn, löi hiljaa kädet toisiaan vasten pudistaakseen niistä tomua ja astui loistavin kasvoin Hanno Buddenbrookin luo.
»Sinähän siinä olet, Hanno!» hän lausui. »Ja minä kun pakenin tuonne — luulin sinua joksikin opettajaksi!»
Hänen äänensä oli murroskaudessa, se keikahteli ylös ja alas; niin ei vielä ollut hänen ystävänsä äänen laita. Hän oli kasvanut saman verran kuin tämä, mutta oli muuten aivan entisensä kaltainen. Hänellä oli yhä edelleen epämääräisen värinen puku, jossa sieltä täältä puuttui joku nappi ja jonka takapuolen muodosti suuri paikka. Vieläkään eivät hänen kätensä olleet aivan puhtaat, mutta ne olivat kapeat ja erinomaisen jalomuotoiset hoikkine, pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja yhä vielä lankesi hänen hätäisesti jakaukselle kammattu, punakeltainen tukkansa alabasterin valkoiselle, moitteettoman kaunismuotoiselle otsalle, jonka alla välkkyi kaksi vaaleansinistä syvä- ja teräväkatseista silmää…. Vastakohta hänen suuresti laiminlyödyn asunsa ja noiden kasvojen erinomaisen rotupuhtauden välillä, jonka merkkejä olivat myös hienosti kaartuva nenä ja hiukan ivallisesti vääntynyt ylähuuli, pisti entistä enemmän silmiin.
»Hyvänen aika, Kai», sanoi Hanno värisevin huulin, tapaillen toisella kädellä sydäntään, kuinka sinä saatoit pelästyttää minua näin! Miksi sinä olet täällä luokassa? Miksi sinä olit piilossa? Myöhästyitkö sinäkin?»
»Vielä mitä», vastasi Kai. »Minä olen ollut täällä jo kauan… Kelläpä ei olisi maanantaiaamuna hoppu kouluun, kuten itse tiedät, hyvä ystävä… Ei, minä jäin vain huvikseni tänne. Matalajalkaisella on valvomisvuoro, eikä hän katsonut pahaksi ajaa kansaa rukouksiin. Silloin minä toimin niin, että olin aina hänen selkänsä takana… Ja vaikka tuo mystikko olisi kurkistellut kuinka tahansa, olin minä aina hänen selkänsä takana, kunnes hän lähti pois; ja silloin minä saatoin jäädä tänne… Mutta sinä», sanoi hän surkutellen ja istuutui hellästi Hannon viereen penkille… »Sinun on pitänyt juosta, onhan? Ihmisparka! Sinä olet aivan henkiheiton näköinen. Ja hiukset ovat tarttuneet otsalle… » Hän otti viivottimen pöydältä ja alkoi pöyhöttää sillä vakavissaan ja huolellisesti pikku Hannon kiharoita. »Sinä nukuit siis liian kauan?… Minä istun tässä muuten Adolf Todtenhauptin paikalla», sanoi hän kesken kaiken ympärilleen katsellen, »priimuksen vihityllä paikalla! No, tällä kertaa se ei ole niin vaarallista… Nukuit siis liian kauan?»
Hanno oli taas haudannut kasvonsa käsiinsä. »Minä olin eilen illalla teatterissa», sanoi hän syvään huokaistuaan.
»Oikein, olin unohtanut sen!… Oliko se kaunista?»
Kai jäi vastausta vaille.
»Sinä olet sentään onnellinen», jatkoi hän sitten suostutellen, »sinun pitäisi muistaa se, Hanno. Minä en ole vielä koskaan ollut teatterissa, eikä minulla taida vastakaan olla toivoa päästä sinne….»
»Kun ei olisi pohmeloa perästäpäin», sanoi Hanno.