Hän laskeutui alas kateederilta ja suori itsensä ovelle pujahtaakseen toisten toverien joukkoon. Mutta Hanno nosti vain hetkiseksi päätään, veti suunsa vinoon ja jäi paikalleen.
Se läheni, tuo töminä, jyry, miehisten äänien, murroksessa olevien äänien ja diskanttiäänien sorina, vyöryi portaita ylös, levisi käytävään ja virtasi tähän huoneeseen, joka äkkiä täyttyi elämällä, liikkeellä ja hälinällä. Nuo nuoret pojat, realilinjan oppilaat, Hannon ja Kain toverit, joita oli luvultaan noin kaksikymmentäviisi, tulivat sisään vetelehtien, kädet housuntaskussa, tai käsivarsiaan heilutellen ja aukaisivat raamattunsa. Joukossa oli miellyttävän näköisiä poikia, sellaisia, jotka näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta, mutta oli myös arveluttavan näköisiä, oli pitkiä, väkeviä huiskaleita, joista oli tuleva kauppiaita tai joista ehkä joku aikoi merille eikä piitannut tämän taivaallista mistään, oli pieniä, ikäisekseen liian lukuintoisia kirjatoukkia, jotka loistivat sellaisissa aineissa, joissa vaadittiin ulkomuistia. Mutta Adolf Todtenhaupt, priimus, tiesi kaikki; hän ei vielä elämänsä aikana ollut jäänyt vastausta velkaa. Se johtui osaksi hänen hiljaisesta, uuraasta ahkeruudestaan, osaksi siitä, että opettajat varoivat kysymästä häneltä sellaista, jota hän ehkä ei olisi voinut tietää. Se olisi ollut noloa ja vastenmielistä, se olisi horjuttanut heidän uskoaan inhimilliseen täydellisyyteen. Adolf Todtenhaupt ei saanut erehtyä… Tällä oli merkillisen kupurainen päänmuoto, jota pitkin hänen vaalea tukkansa oli su'ittu peilinkiiltäväksi pinnaksi, harmaat, tummien renkaiden ympäröimät silmät ja pitkät ruskeat kädet, jotka pistivät esiin hänen hyvin harjatun takkinsa hihoista. Hän istuutui Hanno Buddenbrookin viereen, hymyili hiljaa, hiukan salamyhkäisesti, sekä toivotti naapurilleen hyvää huomenta tuolla koulupoikien kesken tavaksi tulleella kielellä, joka lyhensi koko sanan yhdeksi ainoaksi huolimattomaksi, reippaaksi murahdukseksi. Sitten hän ryhtyi, toisten puhellessa puoliääneen ympärillä, päntätessä vielä viime hetkessä päähänsä läksyjä, haukotellessa ja nauraessa, tekemään merkintöjä päiväkirjaan käyttäen kynää verrattoman täsmällisesti, hoikin, suoraksiojennetuin sormin.
Kahden minuutin kuluttua kuului käytävästä askeleita, etumaisten pulpettien oppilaat nousivat kiirehtimättä paikoiltaan ja taampana olevilta seurasi joku esimerkkiä, toisten antamatta häiritä valmisteluitaan ja tuskin huomaamatta, että herra lehtori Ballerstedt astui luokkaan, ripusti hattunsa oven suuhun ja nousi kateederiin.
Hän oli neljänkymmenen vaiheilla oleva hauskan lihavahko herra, jolla oli hyvin kalju päälaki, punakellertävä, lyhyeksi leikattu täysiparta, rusottava iho ja hurskauden ja miellyttävän aineellisuuden välinen ilme kosteiden huulien ympärillä. Hän otti muistikirjan esiin ja selaili sitä ääneti; mutta koska luokassa vallitseva hiljaisuus jätti paljon toivomisen varaa, kohotti hän katseensa, ojensi käsivartensa pulpetille ja liikutti heikkoa valkoista nyrkkiään pari kertaa voimattomasti ylös ja alas, kasvojen paisuessa niin tummanpunaisiksi, että parta näytti vaaleankeltaiselta, ja huulien toimiessa puolen minuutin ajan suonenvedontapaisesti ja tuloksettomasti, kunnes niiltä viimein purkautui lyhyt, pusertunut ja ähkyvä: »No»… Sitten hän vielä haki hetken aikaa muita moitteen ilmaisumuotoja, painui taas tutkimaan muistikirjaansa, odotti punastuksensa haihtumista ja tyytyi asian tilaan. Tämä oli Ballerstedtille ominaista.
Hän oli aikonut kerran papiksi, mutta oli sitten änkyttämisen vuoksi ja maallisen hyvinvoinnin houkutuksesta päättänyt ruveta opettajaksi. Hän oli vanhapoika, hiukan varakas, kantoi pientä timanttisormusta sormessaan ja rakasti sydämestään ruokaa ja juomaa. Hän oli samainen opettaja, joka seurusteli vain virkansa yhteydessä opettajatovereittensa kanssa, mutta viihtyi varsinaisesti kaupungin naimattoman kauppamaailman keskellä ja myöskin upseeriston parissa, söi kaksi kertaa päivässä kaupungin parhaimmassa ravintolassa ja oli »klubin» jäsen. Jos hän tapasi koulun varttuneempia oppilaita jossakin kaupungin kaduilla kello kahden, kolmen aikaan yöllä, paisuivat hänen poskensa punastuksesta, hän koetti ääntää »hyvää huomenta» ja jätti asian silleen… Hanno Buddenbrookin ei tarvinnut pelätä häntä; häneltä ei kysytty juuri milloinkaan. Opettaja oli viettänyt tämän sedän Christianin kanssa niin usein inhimillisesti ymmärrettäviä yhdessäolon hetkiä, että häntä ei haluttanut joutua riitaan veljenpojan kanssa….
»No…» sanoi hän uudestaan, katsoi ympäri luokkaa, liikutti taas heikkoa nyrkkiään, jossa kimalteli timanttisormus, ja katsoi muistikirjaansa. »Perlemann. Yleiskatsaus.»
Perlemann nousi. Häntä tuskin huomasi luokalla. Hän kuului noihin pieniin kirjatoukkiin. »Yleiskatsaus», sanoi hän hiljaa ja siivosti, ojentaen kaulansa pelokkaasti hymyillen. »Jobin kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen kuvaa Jobin tilaa ennen hänen joutumistaan Herran ristin ja kurituksen alaiseksi; ensimmäinen luku, kuusi ensimmäistä säkeistöä. Toinen kuvaa itse kuritusta ja sen oheen kuuluvia seikkoja; luku…»
»Oikein, Perlemann», keskeytti herra Ballerstedt liikutettuna toisen arasta alttiudesta, ja kirjoitti hyvän arvosanan kirjaansa. » Jatkakaa, Heinricy.»
Heinricy oli noita pitkiä huiskaleita, jotka eivät välittäneet mistään. Hän työnsi tukevan puukon, jolla hän alinomaa oli askarrellut, housunsa taskuun, nousi kolisuttaen paikaltaan, laski alahuulen lerpalleen ja rykäisi karhealla, raa'alla miehenäänellä. Kaikkia harmitti, että hänet oli pantu jatkamaan siivon Perlemannin tietoja. Oppilaat torkkuivat lämpimässä huoneessa pihisevien kaasulamppujen alla, kukin omissa ajatuksissaan. Kaikki olivat väsyneet sunnuntain jälkeen ja kaikki olivat nousseet kylmän sumuisena aamuna huokaillen ja kalisevin hampain lämpimistä vuoteistaan. Jokaisesta olisi ollut mieluista, jos pikku Perlemann olisi vaikka koko tunnin supattanut hiljaa edelleen, sillä nyt Heinricy varmasti oli nostattava kahakan.
»Minä olin poissa tätä valmistettaessa», sanoi hän karheasti.