Herra Ballerstedtin kasvot paisuivat, hän nosti heikkoa nyrkkiään, liikutteli huuliaan ja tuijotti nuorta Heinricyä kulmakarvat koholla. Hänen tummanpunainen päänsä tutisi ponnistuksesta, kunnes hän viimein sai sanotuksi: »No…», joka avasi sulun sanoille ja voitti alkuhankaluuden. »Teiltä ei milloinkaan saa vastausta, Heinricy», jatkoi hän nyt helposti ja sujuvasti »ja aina teillä on joku puolustus mielessänne. Jos olitte poissa viime tunnilta, olisitte voinut välipäivinä kysyä läksyä tovereilta, ja jos kerran ensi osa kuvaa Jobin tilaa ennen kuritusta ja toinen kuritusta, olisi teidän pitänyt voida laskea sormillanne, että kolmas osa käsittelee Jobin tilaa tuon kurituksen jälkeen. Mutta, teillä ei ole innostusta työhön, ja te ette ole vain heikko erehtyväinen ihminen, vaan myös aina valmis kaunistelemaan ja puolustamaan heikkouttanne. Mutta huomatkaa, että niin kauan kuin tätä jatkuu, ei ole puhetta luokalta pääsemisestä, Heinricy. Istuutukaa. Wasservogel, jatkakaa.»
Heinricy istuutui uhmaavan ja yksipäisen näköisenä kovalla ryminällä, jupisi vierustoverilleen jonkun hävyttömyyden ja tarttui uudelleen tukevaan puukkoonsa. Nyt nousi Wasservogel, poika, jolla oli tulehtuneet silmät, pysty nenä, ulkonevat korvat ja pureksitut sormenpäät. Tämä täydensi pehmeällä, puristuneella äänellä »yleiskatsauksen» ja alkoi sitten kertoa Jobista, Uzin miehestä, ja hänen kohtaloistaan. Hänellä oli Vanha Testamentti auki edessä istuvan toverin selkää vasten ja hän luki nyt siitä viattoman ja ajattelevan näköisenä, tuijotti sitten silmää räpäyttämättä seinään, ja alkoi kääntää lukemaansa yskien ja takerrellen nykyaikaiselle kirjakielelle… Hänen olennossaan oli jotakin erittäin vastenmielistä mutta herra Ballerstedt kiitti innokkaasti hänen osaamistaan. Wasservogelilla oli siinä suhteessa helpot päivät, että useimmat opettajat kiittivät häntä yli ansion osoittaakseen hänelle itselleen ja kaikille tovereille, etteivät he antaneet hänen rumuutensa johtaa heitä puolueellisuuteen…
Ja uskontotuntia jatkui. Opettaja huusi vielä monen nuorukaisen nimen kuullakseen näiden tietoja Jobista, Uzin miehestä, ja Gottlieb Kassbaum, onnettoman tukkukauppias Kassbaumin poika, sai rappeutuneista kotioloistaan huolimatta kiitettävän arvosanan, koska hän tiesi tarkasti Jobilla olleen seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisi-, sataa härkäparia, viisisataa aasia ja hyvin paljon palvelijoita.
Sitten otettiin esiin raamatut, joista useimmat jo olivat olleet auki, ja tuntia jatkettiin lukemisella. Ja sitten tuli paikka, joka tuntui herra Ballerstedtin mielestä kaipaavan selitystä; hän paisui punaiseksi, sanoi: »No…» ja piti ennenmainittujen valmistelujen jälkeen pienen, yleisillä siveellisillä periaatteilla höystetyn esitelmän tuon arveluttavan paikan valaisemiseksi. Ei yksikään oppilas kuunnellut häntä. Rauha ja uneliaisuus vallitsi huoneessa. Kuumuus oli kaiken aikaa toimivan lämmityslaitoksen ja kaasulamppujen johdosta käynyt jo sangen rasittavaksi, ja noiden kahdenkymmenenviiden oppilaan käyttämä ilma oli jotensakin pilaantunut. Lämpö, liekkien hiljainen pihinä ja yksitoikkoinen ääneenluku vaivuttivat ikävystyneet aivot umpeaan unisuuteen. Kreivi Kai Mölln oli levittänyt eteensä paitsi raamattua Edgar Allan Poen »Käsittämättömät tapaukset ja salaperäiset teot», ja luki nyt niitä pää ylimykselliseen, mutta ei aivan puhtaaseen käteen nojaten. Hanno Buddenbrook istui kumarassa tuijottaen suu veltosti avoinna hämärtävin, polttavin silmin Jobin kirjaan, jonka rivit ja kirjaimet sulivat hänen, edessään mustaksi sohruksi. Väliin, kun hänen mieleensä muistui Graal-aihe tai Münsteriin-meno, painoi hän hitaasti alas luomensa ja tunsi, miten hänen sisällään nyyhkytti. Ja hän rukoili sydämessään, ettei tämä vaaraton ja rauhallinen aamutunti milloinkaan loppuisi.
Ja kuitenkin se loppui säädetyn ajan perästä, ja käytävästä kuuluvan soittokellon kimeä kilinä raastoi nuo kahdetkymmenetviidet aivot suloisesta uinailusta.
»Selvä on», sanoi herra Ballerstedt ja otti vastaan päiväkirjan kirjoittaakseen siihen nimensä ja todistaakseen siten, että tämä tunti oli pidetty viran määräämässä muodossa.
Hanno Buddenbrook sulki raamattunsa ja oikaisihe vavisten, hermostuneesti haukotellen. Mutta laskiessaan alas käsivartensa ja päästäessään jäsenensä herpoamaan täytyi hänen henkäistä äkkiä ja vaivaloisesti, saadakseen taas sydämensä käymistahtiin, sillä se oli silmänräpäykseksi laiminlyönyt velvollisuutensa. Ja nyt oli latinan vuoro… Hän loi apua anoen katseen Kain puolelle, joka ei näkynyt lainkaan huomanneen tunnin loppumista, vaan oli yhä vajonnut yksityislukemiseensa, veti laukustaan esiin kirjavakantisen Ovidiuksensa ja aukaisi sen siltä kohtaa, jossa täksi päiväksi ulkoa opittavat säkeet olivat…. Toivotonta! Oli mahdotonta oppia muutamassa hetkessä nuo mustat, lyijykynävedoin varustetut, supisuorat, viitosella merkittyihin jaksoihin jaetut säerivit, jotka tuijottivat häneen niin synkkinä ja vieraina. Hän ymmärsi tuskin niiden sisältöä, puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut lausua ulkoa jonkun niistä. Ja seuraavista, täksi päiväksi käännettävistä hän ei ymmärtänyt hituakaan.
»Mitä merkitsee 'deciderant, patula Jovis arbore, glandes'?» kysyi hän epätoivoisella äänellä Adolf Todtenhauptilta, joka oli taas päiväkirjan kimpussa. »Sehän on paljasta lorua ja…»
»Mitä?» sanoi Todtenhaupt jatkaen kirjoittamistaan… »Jupiterin puun terhot… Se on tammi… En minä tiedä oikein itsekään…»
»Kuiskaa minulle vähän, kun minun vuoroni tulee, Todtenhaupt!» pyysi Hanno työntäen kirjan luotaan. Sitten hän, luotuaan synkän katseen priimukseen, joka oli nyökännyt yhdentekevästi ja epäystävällisesti, työntäytyi sivuttain ulos pulpetistaan ja nousi seisomaan.