Tilanne oli muuttunut. Herra Ballerstedt oli poistunut ja kateederissa seisoi nyt hänen sijallaan suorana ja jäykkäryhtisenä pieni, heikon näköinen ja laiha mies, jolla oli ohut valkoinen parta, jonka punainen kaula työntyi esiin ahtaan alaskäännetyn kauluksen sisästä ja joka piti toisessa valkokarvaisessa kädessään silinteriään, sisäpuoli ylöspäin. Häntä kutsuttiin oppilaiden kesken »hämähäkiksi», ja hänen varsinainen nimensä oli lehtori Hückopp. Koska hänellä oli valvontavuoro käytävässä, oli hänen velvollisuutensa pitää myös silmällä luokkia… »Sammuttakaa lamput! Verhot syrjään! Ikkunat auki!» sanoi hän tehden heikon äänensä niin käskeväksi kuin suinkin ja heilautti kömpelön tarmokkaasti kättään ilmassa aivan kuin olisi vääntänyt veiviä… »Ja kaikki ulos raittiiseen ilmaan, sukkelaan!»
Lamput sammuivat, verhot lensivät syrjään, kelmeä aamuinen valo levisi huoneeseen, ja kylmä sumu syöksyi sisään leveistä ikkunoista, oppilaiden työntyessä lehtori Hückoppin ohi ovea kohti; vain priimuksella oli oikeus olla luokassa.
Hanno ja Kai tapasivat toisensa ovella ja kulkivat rinnatusten alas komeita portaita ja poikki tyylikkään holviston. Molemmat olivat vaiti. Hanno oli kerrassaan kurjan näköinen ja Kai oli mietteissään. Saavuttuaan suureen pihaan alkoivat he astua edestakaisin eri-ikäisten tovereiden keskellä, jotka hyörivät meluten kosteanpunaisilla pihakivillä.
Täällä piti ylikomentoa nuorehko, vaaleaverinen, suippopartainen herra. Tämä oli koulun hienoin opettaja, maisteri Goldener, ja hän johti koulupoikakotia, jossa asui rikkaita aatelisia Holsteinista ja Mecklenburgista olevia tilanomistajanpoikia. Noiden ylhäisten nuorukaisten esimerkkiä noudattaen, jotka olivat uskotut hänen huomaansa, hoiti hän ulkoasuaan tavalla, joka oli aivan tuntematon opettajapiirissä. Hän käytti heleänvärisiä silkkikaulaliinoja, keikarimaista takkia, vaaleita housuja, jotka kiinnitettiin rakseilla kengän alle, ja hajuvesiltä tuoksuvia, koreareunaisia nenäliinoja. Kun hän oli syntyisin vaatimattomista oloista, eivät hänen kasvonsa oikeastaan vastanneet tuota komeutta, ja esimerkiksi hänen suuret jalkansa näyttivät jokseenkin hullunkurisilta kaidoissa, suippokärkisissä nappikengissä. Käsittämättömästä syystä hän oli ylpeä kömpelömuotoisista punaisista käsistään, joita hän lakkaamatta hankasi, löi toisiaan vasten ja katseli hellän ihailevasti. Hän piti päätään hiukan takakenossa ja vilkui ympärilleen nenä rypyssä ja suu puoliavoinna, aivan kuin aina olisi udellut: »Mitäs, mitäs täällä nyt on tekeillä?»… Mutta hän oli niin hieno, ettei ollut näkevinään kaikkia pieniä luvattomia tepposia, joita sattui pihamaalla. Hän ei ollut huomaavinaan, että joku oppilas oli tuonut mukanaan kirjan parantaakseen vielä viime hetkellä tietojaan, ei ollut huomaavinaan, että hänen koulukoti-oppilaansa antoivat rahaa vahtimestarille, jotta tämä hakisi heille leivoksia, ei myöskään sitä, että toisaalla parin kolmasluokkalaisen voimankoetus muuttui selkäsaunaksi, jota katselemaan heti ryhmittyi asianymmärtäjien piiri, eikä sitä, että pihan perällä jotakin onnetonta, joka oli osoittanut epätoverillista mieltä, pelkuruutta tai kunniattomuutta, raastettiin miehissä pumpun ääreen, jossa hänen häpeänsä pestiin pois kylmällä vedellä…
Se oli reipasta, joskin hiukan kovakouraista nuorisoa tuo joukko, joka hälisten hyöri pihalla ja jonka keskellä Kai ja Hanno nyt kävelivät. Ja koska se oli varttunut sotaisen, voitokkaan ja nuortuneen isänmaan nousukaudessa, oli sen ihanteena karkea miehekkyys. Sen kieli oli samalla homssuista ja sattuvaa ja siinä vilisi teknillisiä sanoja. Juomis- ja tupakanpolttotaito, ruumiillinen voima ja voimistelukuntoisuus olivat suuressa kunniassa, ja halveksittavimmat paheet olivat velttous ja houkkamaisuus. Se, jonka kaulus oli pakkasella pystyssä, vietiin armotta pumpun alle. Mutta se, jonka oli nähty kulkevan kadulla keppi kädessä, se sai kärsiä julkisen, häpäisevän ja kipeää tekevän kurituksen voimistelusalissa…
Se, mitä Hanno ja Kai puhuivat keskenään, hukkui vieraana ja outona yleiseen sorinaan, joka täytti kylmän, kostean ilman. Tämä ystävyys oli jo kauan ollut kaikille tuttu asia. Opettajat katsoivat sitä epäsuopein silmin, koska olettivat sen takana vastustushenkeä, ja toverit, jotka eivät käsittäneet sen laatua, olivat tottuneet olemaan piittaamatta siitä ja pitämään heitä kummallisina olioina, jotka oli paras jättää rauhaan… Kai Mölln oli muuten tavallaan pelätty hurjuutensa ja äksyn itsevaltaisuutensa tähden. Mutta Hanno Buddenbrookiin ei edes suuri Heinricy, joka antoi selkään koko maailmalle, uskaltanut koskea, hän kun arasteli tämän pehmeää tukkaa, tämän jäsenten hentoutta ja tämän alakuloista, suljettua, kylmää katsetta…
»Minua peloittaa», sanoi Hanno Kaille jääden seisomaan eräälle seinämälle, nojautuen muuria vasten ja vetäen viluisesti haukotellen takkinsa tiukemmin ympärilleen… »Minua peloittaa hirveästi, Kai, se aivan kivistää ruumista. Eihän herra Mantelsack sentään ole mikään niin hirveä ihminen? Vai onko? Kunpa tämä inhoittava Ovidius-tunti olisi jo ohi! Kunpa jo olisin saanut muistutuksen päiväkirjaan ja jäänyt istumaan ja kaikki olisi selvä! En minä pelkää sitä, pelkään hälinää, joka liittyy siihen…»
Kai vaipui ajatuksiin. »Tuo Roderich Usher on ihmeellisin olio, mistä kukaan koskaan on tietänyt!» sanoi hän nopeasti ja välittömästi. »Luin koko tunnin hänestä… Kun minäkin osaisin joskus kirjoittaa niin hyvin!»
Kai kirjoitteli näet. Sitä hän oli tarkoittanut aamullisillakin sanoillaan, kertoessaan, että hänellä oli tekeillä parempaa kuin läksyjen luku. Ja Hanno oli ymmärtänyt hänet. Hänen pikkupojanaikuisesta sadunkertomisinnostaan oli kehittynyt kirjoitteluyritysten tarve, ja hän oli vast'ikään saanut valmiiksi runoelman, sadun, suunnattoman seikkailurikkaan tarinan, jossa kaikki hehkui tummaa hohdetta, joka tapahtui metallien ja salaperäisten valojen keskellä maan ja ihmissielun syvimmissä ja pyhimmissä luomispajoissa, joissa luonnon ja ihmissielun alkuvoimia harvinaisella tavalla sekoiteltiin, muunneltiin ja kirkastettiin. — Ja tämä kaikki oli kirjoitettu hartaalla, merkityksellisellä, hieman ylitsevuotavalla ja kaihoisalla haltioitumisen kielellä…
Hanno tunsi tuon kertomuksen ja piti siitä paljon; mutta hän ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi välittänyt Kain tai Edgar Allan Poen teoksista. Hän haukotteli uudelleen ja huokasi sitten, laulaen samalla mielessään sävelmää, jonka hän oli äskettäin sovittanut flyygelin ääressä. Hänellä oli sellainen tapa, että hän usein huokasi syvään saadakseen heikosti toimivan sydämensä reippaampaan käyntiin; ja hän oli tottunut toimittamaan tuon huokaisun jonkin soitannollisen aiheen tai sävelmän mukaan, jonka hän itse tai joku muu oli keksinyt…