»Katso, tuossa tulee Isäjumala!» sanoi Kai. »Hän käyskentelee yrttitarhassaan.»
»Hyvinkin kauniissa tarhassa», sanoi Hanno purskahtaen nauruun. Hän nauroi hermostuneesti, voimatta lakata, piti nenäliinaa suunsa edessä ja katsoi henkilöä, jota Kai oli sanonut »Isäjumalaksi».
Tämä oli tohtori Wulicke, koulun johtaja, joka oli ilmestynyt pihaan. Hän oli harvinaisen pitkä mies, jolla oli pehmeä hattu, lyhyt täysiparta, ulostyöntyvä vatsa, aivan liian lyhyet housut ja suppilonmuotoiset kalvosimet, jotka eivät koskaan olleet puhtaat. Hän kulki niin vihaisen näköisenä ja vinhaa vauhtia pihan poikki, että hänen kasvonsa näyttivät melkein kärsiviltä, sekä osoitti samalla kädet ojossa pumppua… Vesi virtasi pitkin pihaa! Parvi poikia juoksi hänen edellään hyökäten korjaamaan vahinkoa sulkemalla johdon. Mutta vielä sen jälkeenkin seisoivat he pitkän aikaa paikallaan katsoen kauhistuneen näköisinä vuoroin pumppua, vuoroin johtajaa, joka oli kääntynyt punaisena luokserientäneen maisteri Goldenerin puoleen ja moitti nyt tätä syvällä, kumealla ja kiihtyneellä äänellä. Hänen puheessaan oli örähteleviä ja epäselviä huuliäänteitä.
Johtaja Wulicke oli hirmuinen mies. Hän oli sen leikkisän ja ihmisystävällisen vanhan herran seuraaja, jonka hallinnon alaisina Hannon isä ja setä olivat käyneet koulunsa ja joka oli kuollut alkupuolella vuotta seitsemänkymmentäyksi. Silloin oli tohtori Wulicke, joka sitä ennen oli ollut opettajana eräässä preussiläisessä kimnaasissa, kutsuttu tähän virkaan, ja hänen mukanaan oli kouluun tullut uusi henki. Siinä, missä klassillinen sivistys ennen oli ollut iloinen pääasia, johon oli suhtauduttu tyyneydellä, kohtuudella ja hilpeällä ihanteellisuudella, vallitsivat nyt käsitteet arvovalta, velvollisuus, kuri, virkapalvelus ja yleneminen. »Filosofimme Kantin kategorinen imperatiivi» oli se lippu, jota johtaja Wulicke liehutti jokaisessa juhlapuheessa. Koulusta oli tullut valtio valtiossa, jossa vallitsi niin jäykkä preussilainen virkahenki, että oppilaatkin, eivätkä ainoastaan opettajat, tunsivat olevansa virkamiehiä, joilla ei ollut mitään korkeampaa pyrintöä kuin yleneminen ja se, että pysyivät vallassaolijain suosiossa… Heti uuden johtajan astuttua paikalle oli koulun uudestaanrakentaminen ja korjaaminen pantu alulle erinomaisia terveydellisiä ja kaunotaiteellisia näkökohtia silmälläpitäen, ja työ oli suoritettu loppuun mitä onnistuneimmin. Mutta kysymyksenalaiseksi jäi, eikö koulu aikaisemman hallinnon aikana, jolloin siinä oli vallinnut hiukan suurempi hyväntahtoisuus, hilpeys, leikillisyys ja tyyneys, ollut ollut miellyttävämpi ja siunauksellisempi laitos…
Mitä johtaja Wulickeen henkilökohtaisesti tulee, oli hän ominaisuuksiltaan arvoituksellinen, kaksimielinen, itsepäinen ja kateellinen kuten Vanhan Testamentin kiivas Jumala. Hän oli hirmuinen sekä hymyssään että vihassaan. Rajaton valta, jota hän käytteli, teki hänet peloittavan oikulliseksi ja arvaamattomaksi. Hän saattoi sanoa jotakin leikkisää, mutta yltyä vihan vimmaan, jos sille naurettiin. Ei yksikään hänen vapisevista luoduistaan tiennyt miten käyttäytyä häntä kohtaan. Eikä siis auttanut muu kuin palvella häntä tomussa ja koettaa järjettömällä nöyryydellä johdattaa luotaan hänen hirmuinen vihansa, ettei hän musertaisi palvelijaansa suuressa oikeamielisyydessään…
Nimeä, jonka Kai oli antanut hänelle, eivät käyttäneet muut kuin hän itse ja Hanno Buddenbrook, ja he varoivat tarkoin päästämästä sitä toverien korviin, peläten kohtaavansa tuon kylmän ja epäymmärrystä ilmaisevan katseen, jonka he niin hyvin tunsivat… Ei ollut sitä seikkaa, jossa he olisivat sopineet näiden kanssa yhteen. Heille oli tuntematon näiden vastustus- ja kostamistapakin, ja he halveksivat käytännössä olevia pilkkanimiä, siksi että niissä piilevä huumori ei Uikuttanut heitä eikä saanut heitä edes hymyilemään. Oli niin helppohintaista, mautonta ja typerää kutsua laihaa lehtori Hückoppia »hämähäkiksi» ja lehtori Ballerstedtia »papukaijaksi», se oli liian vähäpätöinen vahingonkorvaus koulupalveluksen pakosta! Ei, kreivi Mölln oli purevampi! Itsensä ja Hannon varalta oli hän ottanut käytäntöön opettajista heidän oikeat porvarilliset nimensä liittäen sen eteen vain sanan »herra». Siis: »herra Ballerstedt», »herra Mantelsack», »herra Hückopp»… Se soi niille samalla etäännyttävän ja kylmän ivallisen sävyn, halveksivan vieroksumisen vivahteen… He puhuivat »luokkapöpöistä» ja pitivät hauskaa koko väliajan tuon sanan kustannuksella keksien jollekin opettajaparalle mahdottomia, epäinhimillisiä ominaisuuksia. Ja he puhuivat »laitoksesta» sellaisella äänenpainolla kuin olisi se ollut samantapainen laitos kuin se, niissä Hannon setä Christian oleskeli…
Isänjumalan näkeminen, joka vielä jonkun aikaa piti kaikkia kelmeän kauhun vallassa osoitellessaan sormellaan peloittavasti urahdellen eväspapereita, joita näkyi siellä täällä pitkin pihaa, sai Kain loistavalle tuulelle. Hän veti Hannon muassaan portille, josta toiselle tunnille saapuvat opettajat astuivat pihaan, ja alkoi kumarrella kauhean syvään punasilmäisille, kalpeille ja köyhästipuetuille opettajakokelaille, jotka olivat matkalla ensi- ja toisluokkalaistensa luokse taempaan pihaan. Hän kumarsi niin syvään kuin osasi, kädet riippuen, ja katsoi alamaisesti noihin nuorukaisparkoihin. Mutta kun vanha laskennonopettaja herra Tietge tuli portista, kantaen selän takana vapisevin käsin muutamia kirjoja, silmät kierossa, kumaraisena, keltaisena ja syleksien, sanoi Kai sointuvalla äänellä: »Hyvää huomenta, vainaja», jonka jälkeen hän kurkisteli kirkkain, terävin silmin ilmaan…
Samassa kilisi soittokello, ja oppilaat alkoivat viipymättä virrata kaikilta puolilta ovia kohti. Mutta Hanno ei lakannut nauramasta; hän nauroi vielä portaissakin niin hillittömästi, että ympärillä olevat luokkatoverit katsoivat kylmästi ja vieraasti, jopa melkein paheksuen, moista houkkamaisuutta…
Luokassa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki nousivat yht'aikaa ylös lehtori Mantelsackin astuessa sisään. Hän oli luokanjohtaja, ja luokanjohtajaa täytyi kunnioittaa. Hän veti oven perästään kiinni, teki kumarruksen, kurkotti kaulaansa katsoakseen seisoivatko kaikki, ripusti hattunsa naulaan ja meni sitten ripein askelin kateederiin, keikauttaen päätään nopeasti ylös ja alas. Hän asettui asentoon, katsoi vähän aikaa ulos ikkunasta ja raaputti etusormellaan, jossa oli suuri sinettisormus, kaulaansa kauluksen välistä. Hän oli keskipituinen mies, jolla oli ohut, harmaantunut tukka, kihara Jupiter-parta ja likinäköiset, ulostyöntyvät safiirinsiniset silmät, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takaa. Hän oli puettu pehmeästä harmaasta kankaasta tehtyyn avonaiseen lievetakkiin, jota hän mielellään sormieli vartalon vaiheilta. Hänen housunsa, kuten kaikkien opettajien, lukuunottamatta hienoa maisteri Goldeneria, olivat liian lyhyet, ja niiden alta näkyi leveiden, marmorinkiiltäväksi harjattujen kenkien varret.
Äkkiä hän käänsi päänsä ikkunasta, päästi pienen herttaisen huokauksen, katsoi äänettömään luokkaan sanoen: »No niin!» ja hymyili usealle oppilaalle tuttavallisesti. Helpotuksen liikahdus kulki luokan läpi. Siitä riippui niin paljon, siitä riippui kaikki, oliko lehtori Mantelsack hyvällä tuulella vai ei, sillä tiedettiin hänen antautuvan itsetiedottomasti ja ilman vähintäkään itsearvostelua tuuliensa vietäväksi. Hän oli kerrassaan harvinaisen, lapsellisen puolueellinen, ja hänen suosionsa oli suloinen ja häilyvä kuin onni. Hänellä oli aina omat suosikkinsa, pari kolme kappaletta, joita hän sinutteli ja kutsui etunimeltä, ja näillä oli niin hyvä olla kuin paratiisissa. He saivat sanoa melkein mitä tahansa, se kelpasi sittenkin; ja tunnin jälkeen jutteli lehtori Mantelsack heidän kanssaan mitä inhimillisimmin. Mutta sitten, jonakin päivänä, loman jälkeen tai jostakin muusta syystä, Herra tiesi miksi, oli suosio mennyt, ja siinä sitä istui nujerrettuna, hyljättynä, opettajan kutsuessa jotakin toista etunimeltä… Näiden onnellisten virheet hän alleviivasi vihoissa kevyesti ja sirosti, niin että ne suuresta puutteellisuudestaan huolimatta näyttivät siistiltä. Toisiin vihkoihin hän sitävastoin huiski leveitä vihaisia vetoja ja kasasi niin suuret määrät punaista mustetta, että ne näyttivät peloittavan avuttomilta. Ja koska hän ei laskenut virheitä, vaan antoi arvolauseen sivun kirjavuuden mukaan, selvisivät suosikit loistavasti. Näin tehdessään hän ei aavistanut lainkaan omaa puolueellisuuttaan, vaan luuli kaiken tapahtuvan oikeuden mukaan. Jos jollakin olisi ollut kylliksi turmaatuottavaa rohkeutta huomauttaa tästä, olisi hän menettänyt ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden päästä suosikkien joukkoon ja kuulla mainittavan itseään etunimeltä. Eikä kukaan hennonut luopua tuosta toivosta…