Lehtori Mantelsack seisoi nyt jalat ristissä muistikirjaansa selaillen. Hanno Buddenbrook istui etukumarassa väännellen käsiään pulpetin alla. Oli B-kirjaimen vuoro! Tuossa paikassa oli hänen nimensä kajahtava ja hänen oli noustava seisomaan tietämättä tämän taivaallista, ja siitä oli tuleva kauhea häpeä, äänekäs, hirvittävä kohtaus, vaikka luokanjohtaja olisi ollut kuinka hyvällä tuulella… Sekunnit pitkittyivät tuskallisina. »Buddenbrook»… nyt hän jo sanoi »Buddenbrook»…
»Edgar!» lausui lehtori Mantelsack, sulki muistikirjansa, jättäen etusormen sen väliin, ja istuutui katedeerin laidalle kuin olisi nyt kaikki mitä parhaimmalla tolalla.
Mitä? Mitä se oli? Edgar… Hän tarkoitti Lüdersiä, paksua Lüdersiä, joka istui tuolla ikkunan luona. Hän oli alkanut kirjaimesta L, vaikkei sen vuoro ollut ollenkaan tänään! Oliko se mahdollista? Lehtori Mantelsack oli niin hyvällä tuulella, että hän alkoi eräästä suosikista, huolimatta vähääkään siitä, kenen tänään olisi pitänyt joutua vastaamaan…
Paksu Lüders nousi. Hänellä oli mopsin naama ja ruskeat, elottomat silmät. Vaikka hänellä oli mainio paikka ja vaikka hän olisi voinut huoleti käyttää apunaan kirjaa, oli hän liian laiska siihen. Hän oli liian varma paratiisistaan ja vastasi ilman muuta: »Minä en eilen voinut lukea päänsäryn tähden.»
»Vai jätät sinä minut pulaan, Edgar!» sanoi lehtori Mantelsack murheissaan… »Et halua lausua minulle kultaisen aikakauden säkeitä? Mikä vahinko, ystäväni! Oliko sinulla päänsärky? Mutta, sinä olisit voinut sanoa sen minulle tunnin alussa, eikö niin, ennen kuin ehdin sanoa nimesi… Ja eikö sinulla joku aika sitten myös ollut päänsärky? Sinun pitäisi koettaa saada se poistumaan, Edgar, sillä muuten minä pelkään sinun jäävän jälkeen… Timm, lukekaa te.»
Lüders istuutui. Hän oli tällä hetkellä yleisen vihan esine. Huomasi selvästi, että luokanjohtajan hyvä tuuli oli haihtumassa ja että Lüdersiä ehkä jo ensi tunnilla kutsuttaisiin sukunimeltä… Timm nousi, hänen paikkansa oli takimaisilla penkeillä. Hän oli vaaleaverinen, maalaisen näköinen poika, hänellä oli vaaleanruskea takki ja lyhyet, tylpät sormet. Hänen suunsa oli töröllään suppilonmuotoisesti, ja hän asetti sukkelasti kirjansa hyvään asentoon, katsoen samalla tuumivan näköisenä eteensä. Sitten hän painoi päänsä alas ja alkoi lakea hitaasti, änkytellen ja yksitoikkoisesti, kuten lapsi lukee aapista: »Aurea prima sata est aetas…»
Oli selvä, ettei lehtori Mantelsack tänään noudattanut mitään järjestystä eikä välittänyt siitä, ketä ei oltu kuulusteltu pitkään aikaan. Nyt ei enää ollut niin ehdottoman luultavaa, että Hanno joutuisi vastaamaan; jos se tapahtui, oli se vain onneton sattuma. Hän loi onnellisen katseen Kaihin, uskalsi jo liikuttaa hiukan jäseniään ja rauhoittua…
Yht'äkkiä keskeytyi Timmin luku. Joko ei lehtori Mantelsack kuullut oikein hyvin tai tahtoi hän vähän liikuntoa — tosiasia oli, että hän nousi kateederista, alkoi kävellä hiljakselleen luokan käytävää pitkin ja asettui, Ovidius kädessään, aivan Timmin viereen, joka oli työntänyt pikaisella näkymättömällä liikkeellä kirjan syrjään, ja oli nyt aivan avuton. Hän maiskahutti suppilonmuotoista suutaan, katsoi luokanjohtajaan sinisillä, hämmentyneillä silmillään eikä saanut enää sanaakaan suustaan.
»Mitenkäs on, Timm», sanoi lehtori Mantelsack… »Nyt se ei luistakaan enää?»
Ja Timm tarttui päähänsä, mulkoili silmillään, hengitti huohottaen, ja sanoi viimein hupsumaisesti hymyillen: »Minä olen niin hämilläni, kun herra lehtori seisoo niin lähellä.»