Lehtori Mantelsack hymyili myös; hän hymyili imarreltuna ja sanoi: »No, tointukaahan nyt sitten ja jatkakaa.» Ja hän käveli pois.
Timm tointui. Hän veti taas kirjan eteensä, avasi sen katsellen huoneeseen ponnistelevan näköisenä, painoi sitten päänsä alas ja oli rauhoittunut.
»Olen tyytyväinen», sanoi luokanjohtaja Timmin lopetettua lukunsa. »Te olette tehnyt hyvää työtä, epäilemättä. Mutta teiltä puuttuu kokonaan rytmivaisto, Timm. Säejakso on selvä, mutta tuo ei ollut oikeastaan ollenkaan heksametria. Minusta tuntuu siltä kuin te olisitte lukenut kaiken ulkoa kuin proosaa… Mutta, kuten sanottu, te olette tehnyt parhaanne, ja se, joka on uuttera… Voitte istua.»
Timm istuutui ylpeänä ja säteillen, ja lehtori Mantelsack merkitsi tyydyttävän arvosanan kirjaansa hänen nimensä kohdalle. Mutta merkillistä kyllä olivat ei ainoastaan opettaja vaan myös Timm itse ja kaikki oppilaat varmasti vakuutetut siitä, että Timm todellakin oli hyvä ja ahkera oppilas, joka oli ansainnut kunnialla arvosanansa. Hanno Buddenbrookkaan ei päässyt tuosta vaikutelmasta, vaikka hän tunsi, että hänessä liikkui jotakin vastenmielisyyden tapaista… Hän kuunteli taas jännitettynä, kenen nimi nyt kajahtaisi… »Mumme!» sanoi lehtori Mantelsack. »Alusta! Aurea prima…?»
Siis Mumme! Jumalan kiitos, nyt kai Hanno oli turvassa! Kolmatta kertaa läksyä tuskin luetettaisiin, ja uutta valmistettaessa oli kirjain B vasta aivan äskettäin ollut esillä.
Mumme kohosi. Hän oli pitkä, kalpea huiskelo, jolla oli vapisevat kädet ja mahdottoman suuret, pyöreät silmälasit. Hänellä oli heikot silmät, ja hän oli sitäpaitsi niin likinäköinen, että hänen oli mahdotonta lukea seisoaltaan auki olevasta kirjasta. Hänen täytyi lukea läksynsä kotona ja hän luki. Mutta koska hän oli erinomaisen lahjaton eikä sitä paitsi ollut luullut joutuvansa tänään vastaamaan, ei hän tiennyt paljoa, vaan pysähtyi jo ensi sanojen jälkeen. Tohtori Mantelsack auttoi häntä tolalle, auttoi vielä toisen kerran tiukemmalla äänellä ja kolmannen kerran hyvin äreästi mutta kun Mumme lopultakin kokonaan vaikeni, joutui luokanjohtaja ankaran vihastuksen valtaan.
»Tämä ei kelpaa, Mumme! Istukaa! Te olette pölkkypää, aivan niin! Te olette tuhma sekä laiska, ja se on liikaa…»
Mumme vaipui paikalleen. Hän oli aivan kuin onnettomuuden perikuva, eikä koko huoneessa ollut tällä hetkellä ainoatakaan, joka ei olisi halveksinut häntä sydämensä pohjasta. Uudelleen tunsi Hanno Buddenbrook sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista, joka pyrki kouristamaan hänen kurkkuaan. Mutta samalla tarkkasi hän kauhistavan selvästi, mitä luokassa tapahtui. Lehtori Mantelsack piirsi paksun, pahaaennustavan merkin Mummen nimen jälkeen ja selaili sitten kulmakarvat rypyssä muistikirjaansa. Hän tulisi varmaan vihastuksissaan siirtymään päiväjärjestykseen ja katsoi nyt kenen vuoro oikeastaan oli vastata, se oli päivänselvää! Ja juuri kun tuo totuus oli iskenyt Hannon mieleen nujertavalla voimalla, kuuli hän nimensä, kuuli sen kuin pahan unen keskeltä.
»Buddenbrook!» — Lehtori Mantelsack oli sanonut »Buddenbrook», sana kaikui vielä ilmassa, eikä Hanno sittenkään voinut uskoa sitä. Hänen korvansa olivat alkaneet humista. Hän jäi istumaan.
»Herra Buddenbrook!» sanoi lehtori Mantelsack ollen lävistää hänet safiirinsinisillä, ulostyöntyvillä silmillään, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takana… »Suvaitkaa olla niin hyvä?»