Siitä ei siis päässyt. Sen oli siis täytynyt tapahtua. Kaikki oli ollut toisenlaista kuin tavallisesti, mutta nyt oli sittenkin kaikki menetetty. Mahtaisikohan hän nostaa kovankin metakan? Hanno nousi ja aikoi juuri sanoa jonkin järjettömän ja naurettavan puolustuksen, jotakin sellaista, että hän oli »unohtanut lukea läksynsä», mutta huomasi yht'äkkiä edessään olevan toverin pitävän auki kirjaa häntä varten.
Tuo toveri oli Hans Hermann Kilian, luokan pikkuisia. Hänellä oli ruskea, rasvainen tukka ja leveät hartiat. Hän aikoi upseeriksi ja oli niin toverihengen läpitunkema, ettei voinut jättää pulaan edes Hanno Buddenbrookia, jota hän ei muuten kärsinyt. Hän oikein osoitti etusormellaan paikkaa, josta oli alettava….
Ja Hanno tuijotti siihen ja alkoi lukea. Vavahtelevalla äänellä, kulmakarvat ja huulet vinossa luki hän kultaisesta aikakaudesta, jossa oli vallinnut oikeus ja kuuliaisuus kunkin vapaasta tahdosta, ilman lain pakkoa. »Rangaistus ja pelko olivat tuntemattomia», sanoi hän latinaksi. »Siellä ei luettu uhkaavia sanoja vaskisilta tauluilta, eikä rukoileva kansa pelännyt tuomariaan…» Hän luki kasvoilla tuskan ja inhon ilme, luki tahallaan huonosti ja katkonaisesti, laiminlöi varsin eräät yhdistykset, jotka oli merkitty Kilianin kirjaan lyijykynällä, lausui toiset säkeet väärin, pysähteli ja oli pinnistävinään muistiaan, odottaen samalla joka hetki, että luokanjohtaja keksisi kaiken ja hyökkäisi hänen niskaansa…. Varkain hankittu tieto synnytti hänen ihossaan kirpelöivän nautinnon tunteen, mutta häntä inhotti ja hän suoritti vilpin niin huonosti kuin mahdollista. Sitten hän vaikeni, ja syntyi hiljaisuus, jonka aikana hän ei uskaltanut katsoa ylös. Tuo hiljaisuus oli kamala. Hän oli varma siitä, että lehtori Mantelsack oli nähnyt kaiken, ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Mutta luokanjohtaja huokasi viimein ja sanoi:
»Oi, Buddenbrook, si tacuisses! Suottehan anteeksi tämän klassillisen sinuttelun!… Tiedättekö mitä te olette tehnyt? Olette vetänyt lokaan kauneuden, olette menetellyt kuin vandaali, kuin barbaari; te olette merkillinen olento, Buddenbrook, se näkyy teidän nenästänne! Jos minulta kysyttäisiin, oletteko te yskinyt vai lukenut yleviä säkeitä, olisin taipuvainen vastaamaan, että te olette yskinyt. Timmillä ei ole paljon rytmitajua, mutta tähän verrattuna hän on nero, runoilija… Istukaa, onneton. Olettehan te tehnyt työtä, epäilemättä, en voi antaa teille huonoa arvosanaa. Olette kai pannut parastanne…. Mutta kuulkaahan, eikö teidän kerrota olevan musikaalinen, soittavan pianoa? Kuinka se on mahdollista?… No niin, hyvä on, istukaa, kaipa te olette ollut ahkera, hyvä on.»
Hän kirjoitti hyväksyvän arvosanan taskukirjaansa, ja Hanno Buddenbrook istuutui. Kuten aikaisemmin oli käynyt runoilija Timmin, niin kävi nyt hänenkin. Hän ei voinut sille mitään, että hän omaksui vilpittömästi lehtori Mantelsackin sanoihin sisältyvän kiitoksen. Hän oli tällä hetkellä vakavasti sitä mieltä, että hän oli hiukan typerä, mutta ahkera oppilas, joka oli suoriutunut asiasta varsin tyydyttävästi; ja hän tunsi selvästi, että kaikki hänen luokkatoverinsa, myöskin Hans Hermann Kilian, olivat samaa mieltä. Jälleen hän tunsi sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista. Mutta hän oli liian uupunut selvitelläkseen ajatuksiaan. Kalpeana ja välisten sulki hän silmänsä ja vaipui tylsyyteen…
Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän siirtyi käännettävinä oleviin säkeisiin ja mainitsi Petersenin nimen. Petersen nousi reippaasti, iloisesti ja luottavaisin mielin, uljaassa asennossa, hyökkäysvalmiina. Ja kuitenkin odotti häntä tänä päivänä perikato! Tunti ei ollut kuluva loppuun ilman turmioniskua, paljon kauheampaa kuin se, joka oli kohdannut likinäköistä Mumme-raukkaa…
Petersen käänsi, heittäen silloin tällöin silmäyksen kirjan toiselle sivulle, paikkaan, jossa hänellä oikeastaan ei ollut mitään katsomista. Hän teki sen taitavasti. Hän oli olevinaan aivan kuin jokin olisi vaivannut häntä siinä, pyyhki sitä kädellään ja puhalsi siihen, aivan kuin poistaakseen jotakin tomuhiukkasta tai muuta roskaa, joka kiusasi hänen silmiään. Ja sittenkin seurasi kauhutapaus.
Lehtori Mantelsack teki äkkiä kiihkeän liikkeen, johon Petersen vastasi samalla tavalla. Ja samassa silmänräpäyksessä kohosi luokanjohtaja paikaltaan, hän suorastaan syöksyi kateederista alas ja lähestyi pitkin, kiireisin askelin Peterseniä.
»Teillä on lunttilappu kirjassa, käännöskirjoitus», sanoi hän tultuaan pojan luo.
»Lunttilappu… minulla… ei ole… » änkytti Petersen. Hän oli kaunis poika, jonka vaalea tukka lankesi paksuna laineena otsalle ja jolla oli harvinaisen kauniit siniset silmät, jotka nyt liikkuivat levottomasti sinne tänne.