Se, jolla noista kahdestakymmenestäviidestä nuoresta oppilaasta oli vankka ruumiinrakenne, voimaa ja terveyttä karun elämän varalta, suhtautui tällä hetkellä asiaintilaan aivan luonnollisesti, ei tuntenut loukkaantuvansa siitä, vaan katsoi kaiken olevan kuten olla piti. Mutta oli myös silmiä, jotka tuijottivat synkkinä yhteen kohtaan… Pikku Johann tuijotti Hans Hermann Kilianin leveään selkään, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä kuvastivat inhoa, vastustusta ja pelkoa… Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän lausui toisen oppilaan nimen, minkä sattui muistamaan, Adolf Todtenhauptin, koska hän täksi päiväksi oli kadottanut epävarmojen tutkimishalun. Sitten tuli vielä yhden pojan vuoro, joka oli valmistanut keskinkertaisesti, mutta ei äkkiä muistanutkaan mitä »patula Jovis arbore, glandes» merkitsi, jonka Buddenbrook sai sanoa.. Hän sanoi sen hiljaa, katsettaan nostamatta, koska tohtori Mantelsack kysyi sitä häneltä, ja sai palkakseen päännyökkäyksen.
Ja kun oppilaiden tiedot olivat tyhjennetyt, oli tunti myös menettänyt mielenkiintonsa. Lehtori Mantelsack antoi erään neronalun kääntää arviolta eteenpäin eikä kuunnellut miten toiset kaksikymmentäneljä oppilasta ryhtyivät valmistamaan seuraavaa tuntia. Se oli samantekevä. Ja pianhan tunti oli loppuvakin. Se loppui samassa; kello soi. Näin oli siis Hannon käynyt. Hän oli saanut päännyökkäyksenkin.
»No», sanoi Kai heidän kulkiessaan tovereiden joukossa goottilaisia käytäviä pitkin kemiahuoneeseen… »Mitä sinä nyt sanot, Hanno! Kun otsan Caesarin he… Sinulla oli mainio onni!»
»Minusta tuntuu pahalta, Kai», sanoi pikku Johann. »Minä en välitä koko onnesta, se tuntuu niin pahalta…»
Ja Kai tiesi, että hänestä Hannon asemassa olisi tuntunut yhtä pahalta.
Kemiasali oli holvikko, jossa oli amfiteatterimaisesti kohoavat penkit, pitkä kokeilupöytä ja kaksi pitkäkaulaisilla pulloilla täytettyä lasikaappia. Ilma oli viime tunnin kuluessa käynyt hyvin huonoksi luokassa, mutta täällä oli väkevä rikkivedyn haju, jota vastikään oli käytetty kokeisiin ja joka oli melkein sietämätön. Kai tempasi ikkunan auki, varasti sitten Adolf Todtenhauptin puhtaaksikirjoitusvihon ja alkoi häthätää kirjoittaa tämänpäiväistä läksyä. Hanno ja monet muut tekivät samoin siihen asti kun kello soi ja lehtori Marotzke ilmestyi ovelle.
Tämä oli ennenmainittu matalajalkainen opettaja, joksi Kai ja Hanno olivat hänet ristineet. Hän oli keskipituinen, tummaihoinen mies, jolla oli hyvin kellertävä iho, kaksi pahkaa otsassa, karkea tuhruinen parta ja samanlaiset hiukset. Hän oli aina valvoneen ja pesemättömän näköinen, mutta kai sentään erehdyttiin päätelmissä. Hän oli luonnontieteiden opettaja, mutta hänen pääalansa oli matematiikka, ja häntä pidettiin sangen lahjakkaana sillä alalla. Hän puhui mielellään raamatun filosofisista kohdista, ja väliin, ollessaan hyvällä ja leppeällä tuulella, alentui hän antamaan ensi- ja toisluokkalaisille syviä, salaperäisiä selityksiä eräisiin raamatunkohtiin… Sitäpaitsi hän oli reserviupseeri ja hyvin innostunut tuohon alaan. Virkamiehenä, joka samalla oli upseeri, oli hän johtaja Wulicken erikoisessa suosiossa. Hän vaati suurempaa kuria kuin kukaan mun opettaja, tarkasti arvostelevin silmin suorana seisovien oppilasten rintamaa ja vaati lyhyitä, teräviä vastauksia. Tuo mystiikan ja älyn yhtymä oli hiukan luotaantyöntävä….
Puhtaaksikirjoitusvihot tarkastettiin, ja lehtori Marotzke kulki ympäri luokkaa hipaisten joka vihkoa sormellaan, jolloin muutamat oppilaat, jotka eivät olleet kirjoittaneet mitään, työnsivät hänen eteensä aivan muita kirjoja tai vanhoja kaavoja, hänen huomaamatta sitä.
Tämän jälkeen alkoi opetus, ja kuten nuo kaksikymmentäviisi nuorukaista äsken olivat osoittaneet oppiaan ja ahkeruuttaan Ovidiuksen suhteen, tekivät he sen nyt booriin, klooriin ja strontiumiin nähden. Hans Hermann Kiliania kiitettiin, koska hän tiesi, että BaSO4 oli tavallisin väärennysaine. Hän oli muutenkin parhaissa kirjoissa siksi, että hän aikoi upseeriksi. Hanno ja Kai eivät tietäneet mitään, ja lehtori Marotzken muistikirjaan ilmestyi heidän niinensä kohdalle pahannäköinen merkki.
Ja kun sitten kuulustelu ja arvosanojen anto oli toimitettu, oli kemiaankin kohdistuva mielenkiinto taas lauennut. Lehtori Marotzke ryhtyi suorittamaan paria koetta ja kehittämään värillisiä paukahtelevia kaasuja, mutta se tapahtui vain tunnin täytteeksi. Lopulta hän määräsi seuraavan tunnin läksyn. Kello soi, ja kolmaskin tunti oli ohi.