Kaikki olivat tyytyväiset paitsi Petersen, joka tänään oli joutunut kiinni, sillä nyt tuli hauska tunti, jota yhdenkään ei tarvinnut pelätä, jolloin sai kujeilla mielin määrin. Se oli englannin tunti. Tässä aineessa oli opettajana nuori maisteri Modersohn, joka oli ollut pari viikkoa laitoksessa kokeilemassa, eli, kuten kreivi Kai Mölln sanoi, antamassa vierailunäytäntöä, laitokseen kiinnittämisen toivossa Mutta hänellä ei ollut paljon onnistumisen toiveita, hänen tuntinsa kuluivat liian iloisesti…
Muutamat jäivät kemiasaliin, toiset lähtivät luokkahuoneeseen; mutta kenenkään ei nyt tarvinnut palella pihalla, sillä ylhäällä käytävässä oli valvojana herra Modersohn, eikä hän uskaltanut lähettää ketään alas. Täytyi myös tehdä valmistuksia laitokseen kiinnityksen varalta…
Luokka ei tullut vähääkään hiljaisemmaksi kellon soittaessa oppilaita kokoon neljännelle tunnille. Kaikki elämöivät ja nauroivat odottaen innolla alkavan tunnin hauskuuksia. Kreivi Mölln jatkoi pää käsien varassa Roderich Usherin seikkailujen tutkimista, ja Hanno istui hiljaa, kuunnellen ympärillään vallitsevaa sekasortoa. Toiset matkivat eläinten ääniä; ilmassa kajahti mahtava kukonkiekahdus, ja takana istui Wasservogel röhkien aivan kuin sika kenenkään näkemättä päältäpäin mistä tuo ääni tuli. Taululla oli komea liitupiirros, joka esitti irvistävää naamaa; sen oli runoilija Timmin käsialaa. Ja kun herra Modersohn sitten astui sisään, ei hän kiivaimmista ponnistuksistaan huolimatta saanut vedetyksi ovea kiinni, sillä sen väliin oli pistetty paksu kuusenkäpy, joka Adolf Todtenhauptin täytyi poistaa…
Maisteri Modersohn oli pieni, mitättömän näköinen mies, jonka toinen olkapää työntyi kävellessä eteenpäin. Hänellä oli happaman näköinen naama ja aivan ohut musta parta. Hän oli hirveän avuton. Hän räpytteli kiiltäviä silmiään, veti henkeä ja aukoi suutaan aivan kuin jotakin sanoakseen. Muttei hän ei keksinyt oikeita sanoja. Otettuaan kolme askelta ovelta astui hän paukkunallin päälle, erinomaista lajia olevan paukkunallin päälle, joka aikaansai sellaisen pamahduksen kuin olisi huoneessa laukaistu dynamiittipanos. Hän säikähti kauheasti, mutta hymyili sitten hädissään, oli kuin ei mitään olisi tapahtunut ja asettui keskimmäisen pulpettirivin eteen, nojaten vartalo väärässä tapansa mukaan kädellään etumaisen pulpetin reunaan. Mutta luokalla tunnettiin tuo hänen mieliasentonsa, ja siksi oli sanottu kohta nyt tahrittu musteella, niin että herra Modersohnin pikkuruinen, kömpelö käsi tuli aivan mustaksi. Hän ei taaskaan ollut huomaavinaan mitään, vei märän, musteen tahriman käden selkänsä taakse, räpytti silmiään ja sanoi pehmeällä, heikolla äänellä: »Luokan järjestys ei ole mallikelpoinen.»
Hanno Buddenbrook rakasti häntä tällä hetkellä ja katsoi rävähtämättä hänen avuttomiin, onnettoman näköisiin kasvoihinsa. Mutta Wasservogelin röhkinä kävi yhä äänekkäämmäksi ja luonnollisemmaksi, ja äkkiä räiskähti kourallinen herneitä ikkunaruutua vasten, ponnahtaen sitten ropinalla takaisin huoneeseen.
»Sataa rakeita», sanoi joku kuuluvalla äänellä, ja herra Modersohn näytti uskovan sen, sillä hän vetäytyi ilman muuta kateederiin ja kysyi päiväkirjaa. Sitä hän ei tehnyt siksi, että olisi kirjoittanut sinne jonkun nimen; sillä vaikka hän oli jo pitänyt luokalla viisi tai kuusi opetustuntia, ei hän tuntenut oppilaista kuin jonkun harvan, ja hänen täytyi sanoa nimet arvaamalla ja turvautua kirjoitettuun nimilistaan.
»Feddermann», sanoi hän, »olkaa hyvä ja lausukaa läksynä oleva runo.»
»On poissa!» huudettiin luokalta kuorossa. Ja kaiken hälinän keskellä istui Feddermann suurena ja leveänä viskoen uskomattoman nopeasti herneitä ympäri luokkaa.
Herra Modersohn räpytteli silmiään ja etsi uuden nimen.
»Wasservogel», sanoi hän.