»Kuollut!» huusi Petersen, johon oli tarttunut hirsipuuhuumori. Ja jalkoja raapien, röhisten, kotkottaen ja pilkkanaurua nauraen vakuuttivat kaikki, että Wasservogel oli kuollut.
Herra Modersohn räpytti taas silmiään, katseli ympärilleen, veti suunsa happamaan irveeseen ja katsoi sitten taas luokkakirjaan, osoittaen pienellä, kömpelöllä kädellään nimeä, jonka hän nyt aikoi lausua.
»Perlemann», äänsi hän epävarmasti.
»On valitettavasti tullut mielenvikaan», sanoi kreivi Kai Mölln selvästi ja kuuluvasti; ja melun yhä lisääntyessä vahvistettiin tämäkin todeksi.
Silloin nousi herra Modersohn paikaltaan ja huusi yli hälinän. »Buddenbrook, te pakotatte minut rankaisutoimenpiteeseen. Jos teidän naurunne uudistuu, täytyy minun antaa teille muistutus.»
Sitten hän istuutui jälleen. — Hanno Buddenbrook oli todellakin nauranut, hän oli purskahtanut Kain sukkeluuden johdosta hiljaiseen, kiihkeään nauruun, jota hän ei osannut hillitä. Sukkeluus oli hänen mielestään mainion onnistunut, ja varsinkin sana »valitettavasti» oli huvittanut häntä. Mutta kun herra Modersohn yhä töllisti häneen, tyyntyi hän ja katsoi maisteriin hiljaa ja synkin silmin. Hän näki tällä hetkellä kaiken mitä hänen yllään ja sisällään oli. Hän näki jokaisen karvan hänen harvassa parrassaan, josta iho kuulsi kaikkialta läpi, näki hänen ruskeat, kiiltävät, toivottomat silmänsä, näki hänellä olevan kaksi paria kalvosimia pienissä, kömpelöissä käsissään, koska hänen paidanhihansa olivat yhtä pitkät ja leveät kuin kalvoset, näki koko hänen viheliäisen, epätoivoisen olemuksensa. Ja hän näki myöskin hänen sieluunsa. Hanno Buddenbrook oli melkein ainoa, jonka herra Modersohn tunsi nimeltä, ja tätä tietoaan hän käytti siten, että aina huusi häntä olemaan hiljaa, uhkasi häntä rankaisutoimenpiteellä ja kohteli häntä julmasti. Hän tunsi oppilas Buddenbrookin siksi, että tämä erosi muista hiljaisen käytöksensä tähden. Ja tuota hiljaisuutta hän nyt käytti hyväkseen antaakseen pojan aina tuntea opettajan mahtia, jota hän ei uskaltanut näyttää tämän äänekkäille ja röyhkeille tovereille. Säälikin käy mahdottomaksi maailman pahuuden tähden, ajatteli Hanno. Minä en ota osaa teidän kiusaamiseenne, maisteli Modersohn, koska se on minusta karkeata, rumaa ja jokapäiväistä; ja te vastaatte siihen näin. Mutta niin on laita, niin on ja niin tulee aina olemaan, ajatteli hän. Ja jälleen liikkui hänessä pelko ja inho. Ja miksi minun pitää vielä ymmärtää tämä kaikki niin selvästi!…
Viimeinkin löytyi eräs, joka ei ollut kuollut eikä mielenvikainen, vaan joka oli valmis lausumaan englantilaiset säkeet. Oli läksynä muuan runo, »The Monkey», lapsellinen, arvoton sepustus, jota ahdettiin väkipakolla näiden nuorten poikain päähän, vaikka suurin osa heistä aikoi merille, liikkeisiin tai muille vakaville elämänaloille.
»Monkey, little merry fellow,
»Thou art nature's pulchinello…»
Siinä oli pitkä jono säkeistöjä, ja Kassbaum luki ne kirjastaan. Herra Modersohnin takia ei tarvinnut vaivautua vähääkään. Ja melu oli yhä lisääntynyt. Kaikkien jalat olivat liikkeessä raapien karkeata lattiaa. Kukko kiekui, sika röhki, herneet lensivät. Hillittömyys oli huumannut nuo kaksikymmentäviisi. Heidän viisi-, kuusitoistavuotiset kasvattamattomat vaistonsa heräsivät. Ympäri luokkaa kulkivat mitä rivoimmat lyijykynäpiirustukset herättäen ahnasta naurua…
Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Kassbaum keskeytti lukunsa. Herra Modersohnkin kohosi seisaalleen kuuntelevan näköisenä! Luokan perältä kuului vienoja, kellonpuhtaita sointuja, jotka levisivät suloisina, tunteellisina, hellinä äkilliseen hiljaisuuteen. Joku oli tuonut mukaansa soittorasian, joka nyt soitteli sävelmää »Du, du liegst mir am Herzen» kesken englannintuntia. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun tuon viehättävän sävelmän viimeinen sointu haipui, tapahtui jotakin kauheata… se murskasi kaikki läsnäolevat alleen julmasti, odottamatta, ylivoimaisena, lamauttavana.