Ovi aukeni näet ilman edelläkäyvää koputusta kiivaasti ja selkoselälleen, sisään tuli jokin hirmuinen, pitkä olio, joka päästi urahtavan huuliäänteen ja seisoi yhdellä ainoalla askeleella luokan edessä… Se oli Isäjumala.
Herra Modersohn oli käynyt tuhkanharmaaksi ja kaasi kateederituolin kumoon pyyhkiessään siitä tomua nenäliinallaan. Oppilaat olivat kavahtaneet seisoalleen yhtenä miehenä. He painoivat kädet kylkiinsä, nousivat varpailleen, taivuttivat päänsä ja purivat huultaan musertavasta velvollisuudentunnosta. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Joku huokasi jännityksestä, sitten oli taas äänetöntä.
Johtaja Wulicke tarkasti hetkisen tervehtiviä joukko-osastoja; sitten hän kohotti käsivartensa niin että hänen suppilonmuotoiset, likaiset kalvosimensa tulivat näkyviin, esiintyen kuin mies, joka aikoo tarttua täydellä voimalla ohjaksiin. »Istukaa», sanoi hän kontrabassoäänellään. Hän ei sinutellut ketään.
Oppilaat painuivat alas. Herra Modersohn veti vapisevin sormin nojatuolin esiin, ja johtaja istuutui kateederin viereen. »Jatkakaa vain, olkaa hyvä,» hän sanoi; ja se kaikui niin kamalalta kuin olisi hän sanonut: »Nythän se nähdään, ja voi sitä, ken…!»
Oli selvää, miksi hän oli tullut. Herra Modersohnin piti antaa hänelle näyte opetustaidostaan, hänen tuli osoittaa, mitä luokka oli oppinut kuudessa, seitsemässä tunnissa; oli kyseessä herra Modersohnin olemassaolo ja tulevaisuus. Maisteri oli surkean näköinen seisoessaan uudelleen kateederissa ja pannessaan jonkun lukemaan uudelleen runoa »The Monkey». Ja samoin kuin aikaisemmin oli tutkittu ja arvioitu oppilaita, tutkittiin ja arvioitiin nyt myöskin opettajaa… Ja molempien kävi huonosti! Johtajan Wulicken ilmestyminen oli äkkirynnäkkö, vain pari kolme oppilasta oli valmistanut läksyn kotona. Herra Modersohn ei voinut mitenkään kysyä koko tuntia vain Adolf Todtenhauptilta, joka tiesi kaiken. Kun ei runoa »The Monkey» enää voitu lukea kirjasta johtajan läsnäollessa, meni se hirveän huonosti, ja kun oli »Ivanhoen» vuoro, sai oikeastaan vain nuori kreivi Mölln jonkun verran selkoa käännöksestä, koska hän oli ollut yksityisesti innostunut luettavasta. Toiset tavailivat yskien äänteitä. Hanno Buddenbrookin nimikin tuli esille, eikä hän päässyt ensimmäistä riviä pitemmälle. Johtaja Wulicke päästi äänen, joka rämähti kuin kontrabasson alimman kielen vihainen kosketus. Herra Modersohn väänteli pieniä, kömpelöitä, musteen tahraamia käsiään ja hoki vaikeroiden: »Ja tavallisesti se on mennyt niin hyvin! Tavallisesti se on mennyt niin hyvin!»
Samaa hän hoki vielä kellon soidessa, kääntyneenä epätoivoisen näköisenä puolittain oppilaisiin, puolittain johtajaan. Mutta Isäjumala seisoi peloittavan suorana käsivarret ristissä tuolinsa edessä ja katsoi torjuvasti päätään nyökäten yli luokan… Sitten hän käski tuomaan päiväkirjan ja kirjoitti kaikille niille, joiden tiedot äsken olivat osoittautuneet puutteellisiksi tai nollan arvoisiksi, muistutuksen laiskuudesta; kuudelle, seitsemälle oppilaalle yht'aikaa. Herra Modersohnin nimeä ei voitu kirjoittaa siihen, mutta hän oli pahemmassa asemassa kuin kukaan. Hän seisoi paikallaan valjuna, murtuneena, tuhottuna. Hanno Buddenbrookin nimi oli myös muistutuksen saaneiden joukossa. — »Minä olen estävä teidän ylenemisenne», sanoi rehtori Wulicke vielä. Sitten hän katosi.
Kello soi, tunti oli loppunut. Näin oli siis pitänyt käydä. Niin kävi aina. Silloin kun eniten pelkäsi, kävi melkein hyvin; mutta juuri kun ei arvannut pelätä, tuli turman isku. Hannon luokalta siirto pääsiäisenä oli nyt lopullisesti mahdoton. Hän nousi ja lähti huoneesta väsynein silmin, kaivertaen kielellään kipeää poskihammasta.
Kai tuli hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja kulki näin portaita alas hänen kerallaan kiihtyneiden tovereiden keskellä, jotka kiistelivät näistä kuulumattomista tapahtumista. Hän katsoi huolissaan ja hellästi Hannon kasvoihin ja sanoi: »Anna anteeksi, Hanno, että minä käänsin enkä mieluummin antanut kirjoittaa omaa nimeänikin päiväkirjaan. Se tuntuu niin ilkeältä…»
»Sanoinhan minäkin juuri sitä ennen, mitä patula Jovis arbore glandes merkitsee?» sanoi Hanno. Niinhän se on, ei sille mahda mitään. Täytyy 'tyytyä.»
»Niin kai sitä täytyy. — Isäjumala tahtoo siis lopettaa sinun ylenemisesi. Sinun täytyy sitten kai tyytyä siihen; koska se kerran on hänen tutkimaton tahtonsa… Yleneminen, mikä herttainen sana! Herra Modersohnin yleneminen on myöskin mennyttä. Hän ei ole pääsevä milloinkaan lehtoriksi, miesparka. Niin, on olemassa lehtoreita ja maistereita, näettekös, mutta paljaita opettajia ei ole olemassa. Tätä ei nyt ole niin helppo käsittää, koska se on aikaihmisten asia, sellaisten, jotka ovat jo kypsyneet elämässä. Pitäisi voida sanoa: Opettaja kuin opettaja. Mitä varten toisten pitää olla yhdenlaisia ja toisten toisenlaisia, sitä minä en ymmärrä. Siitä olisi otettava selkoa Isältä jumalalta tai herra Marotzkelta. Mutta mitä silloin tapahtuisi? He pitäisivät sitä loukkauksena ja nujertaisivat meidät maahan uppiniskaisuuden tähden, vaikka meillä olisi ollut paljon korkeampi käsitys heidän kutsumuksestaan kuin heillä itsellään… Mutta ei viitsitä, he ovat kaikki sarvikuonoja.»