He lähtivät pihalle kävelemään ja Hanno kuunteli mielellään Kain juttelua, jolla tämä koetti saada hänet unohtamaan muistutuksensa.
»Katso, tässä on portti, pihaportti, se on auki ja sen takana on katu. Mitenkähän olisi, jos me lähtisimme ulos kävelemään hiukan kadulle? On väliaika, ja meillä on aikaa kuusi minuuttia; ja saattaisimmehan palata takaisin täsmällisesti. Mutta asia on kuitenkin sellainen, että se on mahdotonta. Ymmärrätkö sinä sitä? Tuossa on portti, se on auki, sen edessä ei ole mitään salpoja, mitään esteitä, ja tuossa on kynnys. Mutta sittenkin se on mahdotonta, jo paljas ajatus on mahdoton, emme saa poistua sekunniksikaan sen yli. Ja ottakaamme toinen esimerkki. Olisi aivan nurinkurista väittää, että kello on nyt suunnilleen puoli kaksitoista. Ei, nyt on maantiedetunnin vuoro: niin pitää sanoa! Mutta onko tämä elämää, sanopas se? Kaikki on päin mäntyyn… Voi Herra Jumala, jos tämä laitos laskisi meidät hellästä syleilystään!»
»Entä sitten? Ei, hyvä on näin, Kai, sillä silloin en minä tietäisi mitä tehdä. Täällä on ainakin hyvässä tallessa. Isäni kuoltua ovat herra Stephan Kistenmaker ja pastori Pringsheim ottaneet elämäntehtäväkseen kysyä minulta joka päivä miksi aion. En minä tiedä. En osaa vastata mitään. En voi tulla miksikään. Pelkään koko elämää…»
»Miten sinä voit puhua noin arasti! Sinä, jolla on musiikkisi…»
»Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään, Kai. Pitääkö minun alkaa kiertää maita ja mantereita soittaakseni ihmisille? Ensiksikään siihen ei suostuttaisi, toiseksi minä en ole koskaan oppiva soittamaan tarpeeksi hyvin. En osaa juuri mitään, osaan vain vähän improvisoida, kun ei kukaan kuule. Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu hirveän vaikeata… Sinun laitasi on toinen. Sinulla on enemmän rohkeutta. Sinä kuljet missä kuljet, naurat kaikelle vasten naamaa ja löydät aina jonkun vastaväitteen. Sinä olet kirjoittava, olet kertova ihmisille jotakin kaunista ja ihmeellistä: se on jotakin. Ja sinä tulet varmasti kuuluisaksi, sinä olet niin taitava. Mistä se johtuu? Siitä, että sinä olet iloisempi. Usein katsahdamme toisiimme tunnilla kuten äskenkin herra Mantelsackin tunnilla, kun Petersen oli ainoa kaikista lunttaajista, joka sai muistutuksen. Ajattelemme samaa, mutta sinä irvistät ja olet ylpeä… Minä en voi tehdä niin. Se tekee minut niin väsyneeksi. Minä tahtoisin nukkua enkä tietää enää mistään mitään. Minä tahtoisin kuolla, Kai!… Ei, minusta ei tule mitään. Minä en jaksa tahtoa mitään. Minä en tahdo edes tulla kuuluisaksi. Minä pelkään sitä, aivan kuin siinä olisi jotakin väärää, ole varma siitä. Pastori Pringsheim kuuluu äsken sanoneen jollekin rippikoulutunnin jälkeen, että minusta on turha toivoa mitään, sillä minä kuulun rappiolle joutuneeseen sukuun…»
»Onko hän sanonut sellaista?» kysyi Kai jännittyneesti…
»On, hän tarkoittaa sillä minun setääni Christiania, joka on Hampurissa eräässä laitoksessa. — Hän on varmasti oikeassa. Ei pitäisi odottaa minusta mitään. Olisin niin kiitollinen siitä!… Minulla on niin monenlaisia huolia, ja kaikki on minusta niin raskasta. Jos minä esimerkiksi satun saamaan haavan käteeni tai loukkaamaan itseni jollakin tavoin… ja tuo haava on sellainen, että se paranisi jollakin toisella viikossa, niin minulla se pysyy kipeänä kuukauden. Se ei tahdo mennä umpeen, se ärtyy, rupeaa märkimään ja tuottaa suurta hankaluutta… Herra Brecht sanoi äskettäin, että minun hampaani ovat surkeassa kunnossa, melkein kaikki ovat pilalla ja loppuunkuluneet, ja miten paljon onkaan vedetty pois! Semmoista se on. Ja millä minä sitten puren, kun tulen kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ikäiseksi? Minulla ei ole mitään toivoa…»
»Älähän nyt enää», sanoi Kai alkaen kävellä nopeammin. »Nyt sinä kerrot minulle vähän soitostasi. Minä aion näet kirjoittaa jotakin aivan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä… Ehkä minä alotan jo piirustustunnilla. Aiotko soittaa tänä iltana?»
Hanno oli hetken ääneti. Hänen katseeseensa oli tullut huolestunut, surullinen, epävarma kiilto. »Kai minä soitan», hän sanoi, »vaikka minun pitäisi harjoitella etyydejäni ja sonaattejani ja sitten lopettaa. Mutta kai minä soitan, en osaa olla ilmankaan, vaikka se on vielä pahempi.»
»Pahempi?»