Hanno oli vaiti.
»Minä tiedän mitä sinä soitat», sanoi Kai. Ja sitten molemmat olivat hiljaa.
He olivat merkillisessä iässä. Kai oli tullut hyvin punaiseksi ja katsoi maahan, painamatta päätään alas. Hanno näytti kalpealta. Hän oli hirvittävän vakava, ja hänen verhottu katseensa oli luotu syrjään.
Silloin soitti herra Schlemiel kelloa, ja he lähtivät ylös.
Tuli maantiedetunti ja sen ohella koekirjoitus, hyvin tärkeä kirjoitus Hessen-Nassausta. Luokkaan astui punapartainen ja lievetakkinen opettaja. Hänellä oli kalpeat kasvot, eikä hänen suurihuokoisissa käsissään kasvanut ainoatakaan karvaa. Tämä oli koulun henkevin opettaja, herra lehtori Mühsam. Hänellä oli aika ajoin verensyöksy, ja hän puhui aina ivallisin äänenpainoin, koska hän piti itseään yhtä sukkelapuheisena kuin sairaana. Kotonaan hänellä oli eräänlainen Heine-arkisto, kokoelma papereita ja esineitä, jotka kuuluivat tuon sairaan runoilijan jäämistöön. Hän näytti nyt kartalta Hessen-Nassaun rajat ja pyysi sitten alakuloisen ivallisesti, että herrat olisivat hyvät ja merkitsisivät vihkoihinsa mitä tiesivät tuosta alueesta. Hän näytti tahtovan ivata sekä oppilaita että Hessen-Nassauta, ja kuitenkin oli tämä hyvin tärkeä koekirjoitus, jota kaikki pelkäsivät.
Hanno Buddenbrook ei tiennyt mitään Hessen-Nassausta, ei sanottavasti mitään. Hän koetti kurkistaa hiukan Adolf Todtenhauptin vihkoon, mutta Heinrich Heine, joka ylimielisestä ja kärsivästä ivastaan huolimatta valvoi mitä tarkkaavaisimmin silmin jokainen liikkeitä, huomasi sen heti ja sanoi: »Herra Buddenbrook, minun tekisi mieleni pyytää teitä sulkemaan kirjanne, mutta pelkään tekeväni sillä palveluksen teille. Jatkakaa.»
Tässä lauseessa oli kaksi sukkeluutta. Ensiksikin se, että tohtori
Mühsam puhutteli Hannoa »herraksi», toiseksi tuo palveluksen tekeminen.
Mutta Hanno Buddenbrook jäi istumaan kumaraan vihkonsa yli ja jätti
viimein melkein tyhjän paperin pöydälle, poistuen sitten Kain kanssa.
Tänä päivänä oli nyt sitten kaikki ohi. Onnellinen se, joka oli selvinnyt kunnialla ja jonka tunnolla ei ollut muistutusta…
Piirustussali oli suuri ja valoisa. Seinämillä oli antiikkismallisia kipsijäljennöksiä, ja eräässä isossa kaapissa oli erilaisia puuesineitä ja nuken huonekaluja, joita myöskin käytettiin malleina. Herra Drägemüller oli tanakkavartaloinen mies, jolla oli pyöreä täysiparta ja ruskea, sileä, huokeahintainen tekotukka, joka ulkoni niskasta, paljastaen koko salaisuuden. Hänellä oli kaksi tekotukkaa, toinen, jossa oli pitemmät ja toinen, jossa oli lyhemmät hiukset. Silloin kun hän oli leikkauttanut partansa, piti hän lyhyempihiuksista… Muutenkin hänellä oli eräitä hullunkurisia ominaisuuksia. »Lyijykynän» asemesta sanoi hän »lyijy». Sitäpaitsi hänestä aina levisi öljyn ja viinan sekainen haju; toiset arvelivat hänen juovan paloöljyä. Hänen ihanimmat päivänsä olivat ne, jolloin hän sai olla jonkun toisen opettajan sijaisena ja opettaa jotakin muuta ainetta kuin piirustusta. Silloin hän esitelmöi Bismarckin politiikasta, tehden samalla innokkaita spiraalinmuotoisia kädenliikkeitä nenästä olkapäähän, ja puhui vihalla ja pelolla sosialismista… »Meidän täytyy pysyä koossa!» sanoi hän huonoille oppilaille töykäten näitä käsivarteen. »Sosialismi on oven edessä!» Hänen olemuksensa oli hermostuneen touhuava. Hän istahti jonkun oppilaan viereen, tuoden väkevän viinanhajun tämän läheisyyteen, huitoi sinettisormustaan tämän nenän edessä, puhkui jonkun yksityisen sanan, kuten esimerkiksi: »Perspektiivi!» »Heittovarjo!» »Lyijy!» »Sosialismi!» »Koossapysyminen!» ja riensi toiseen paikkaan…
Kai kirjoitti uutta kirjallista teostaan, ja Hanno esitti ajatuksissaan orkesteri-alkusoittoa. Sitten tunti loppui, koulutyö oli päättynyt, haettiin kirjat luokalta, kulku pihaportin kautta oli vapaa, mentiin kotiin.