Hannolla ja Kailla oli sama matka, ja he kulkivat yhdessä kirjat kainalossa kaupungin laidassa sijaitsevalle pienelle punaiselle huvilalle asti. Siitä oli nuoren kreivi Möllnin vielä kuljettava yksin pitkä matka isänsä asumukseen. Hänellä ei ollut edes päällystakkia.
Sumu, joka aamulla oli ollut hyvin tiheä, oli muuttunut lumeksi, jota satoi nyt suurina pehmeinä hiutaleina ja joka suli maahan tultuaan loaksi. Buddenbrookin portilla ystävykset erosivat. Mutta Hannon ehdittyä jo puoliväliin pihaa palasi Kai takaisin ja kietoi kätensä toverin kaulaan. »Älä ole onneton… äläkä soita tänään!» sanoi hän hiljaa. Sitten katosi hänen hoikka, hoitamaton hahmonsa lumipyryyn.
Hanno jätti kirjansa eteisessä seisovan karhun pitelemälle tarjottimelle ja meni arkihuoneeseen äitiään tervehtimään. Tämä istui leposohvalla lukien keltaniteistä kirjaa. Hannon kulkiessa lattiamaton yli katsoi äiti häneen ruskeilla, lähekkäin olevilla silmillään, joiden kulmissa oli sinisiä varjoja, ja Hannon ehdittyä hänen kohdalleen otti hän tämän pään käsiensä vähin ja suuteli häntä otsalle.
Hän meni omaan huoneeseensa, jonne neiti Clementine oli toimittanut vähän aamiaista, pesi itsensä ja kävi syömään. Tultuaan valmiiksi kaivoi hän laatikosta pakan pieniä, väkeviä venäläisiä savukkeita, jotka hänkin jo tunsi, ja alkoi polttaa. Sitten istuutui hän harmonion ääreen ja soitti jotakin hyvin vaikeata, ankaraa, fuugamaista Bachin teosta. Ja viimein hän vei kätensä niskaan sekä katsoi ulos tarkastaen äänettömästi maahan leijailevaa lumisadetta. Mitään muuta katsomista ei ollut. Hänen ikkunansa alla ei enää ollut siroa puutarhaa lorisevine suihkulähteineen. Näköalan sulki viereisen huvilan sivuseinä.
Kello neljä syötiin päivällistä. Gerda Buddenbrook, pikku Johann ja neiti Clementine istuivat kolmisin. Sen jälkeen lähti Hanno salonkiin tekemään soittovarusteluita ja jäi flyygelin luo odottamaan äitiään. He soittivat yhdessä Beethovenin sonaatin, 24. opuksen. Adagio-osassa soi viulu kuin enkelin laulu, mutta Gerda otti sen sittenkin tyytymättömänä poskeltaan, katsoi sitä nyrpeästi ja sanoi, ettei se ohut soittotuulella. Hän ei soittanut etemmäksi, vaan lähti lepäämään.
Hanno jäi salonkiin. Hän astui lasioven luo, joka vei kapealle parvekkeelle, ja katsoi pari minuuttia ulos märän lumen peittämään pihaan. Mutta äkkiä hän astui askeleen takaperin, veti kiihkeästi kermanväriset uutimet oven eteen, niin että huone jäi kellertävään hämärään, ja lähti mielenliikutuksen vallassa flyygelin ääreen. Siinä hän seisoi vielä vähän aikaa, ja hänen katseensa, joka tuijotti jäykkänä ja epämääräisenä yhteen paikkaan seinään, tummui hiljalleen, verhoutui, kävi sameaksi… Hän istuutui ja ryhtyi soittamaan erästä fantasiaansa.
Se oli aivan yksinkertainen aihe, olemattoman melodian katkelma, puolentoista tahdin pituinen kuvio, ja kun hän soitti sen ensi kertaa syvällä bassossa, yksiäänisenä, voimalla, jota ei olisi odottanut häneltä, aivan kuin pasuuna olisi julistanut sen käskevästi kaiken tulevan alkuaiheeksi ja perustukseksi, — ei saattanut aavistaa vähääkään, mitä se oikein tarkoitti. Mutta sen uudistuessa diskantissa, himmeän hopeanvärisessä äänilajissa, ilmeni, että sen pääsisältö keskittyi yhteen ainoaan tasoitukseen, kaihoisaan, tuskalliseen vaipumiseen äänilajista toiseen… se oli henkeäpidättävä, avuton aihe, mutta se kasvoi ihmeelliseksi, salaperäiseksi ja merkitseväksi täsmällisen, juhlallisen ja ponnekkaan esityksen kautta. Ja sitten seurasi vilkkaita juoksutuksia, haeskelevaa tuloa ja menoa synkooppeineen, huudahtelujen keskeyttämää harhailua, aivan kuin hätääntyneen sielun levotonta, valittavaa, odottavaa, kiihkeää tuskaa jostakin, jonka se oli havainnut, mutta joka ei tahtonut vaieta, vaan uudistui yhä uusina sointuyhdistyksinä. Synkoopit kävivät yhä kiihkeämmiksi, neuvottomammiksi, nopeiden triolien ajelemiksi, mutta välistä kuuluvat pelonhuudot saivat muodon, liittyivät yhteen, muodostivat sävelmän, joka lopulta kohosi valtaan palavan rukouksen tavoin, puhallussoittimien sävyisenä, voimakkaana ja nöyränä. Ahdistava haeskelu, häilyntä, harhaantunut liukuminen oli vaiennut ja voitettu, ja erehtymättömän yksinkertaisena ja rytmikkäänä kaikui nyt esiin murtunut, lapsellisen harras koraali… Se loppui kirkkosävelmän tapaiseen loppuun. Tuli fermaatti, äänettömyys. Ja sitten, yht'äkkiä, helähti aivan hiljaa, himmeän hopeanvärisenä fantasian perusaihe, tuo avuton katkelma, tuo typerä tai salaperäinen kuvio, tuo kaihoisa, tuskallinen vaipuminen sävellajista toiseen. Sitten syntyi hirveä meteli, hurja toiminta, jossa sananvalta oli törähdyksentapaisilla korosteilla, jotka ilmaisivat villiä päättäväisyyttä. Mitä se merkitsi? Mitä oli tulossa? Kuului kuin torvien toitotusta, jotka kutsuivat hyökkäykseen. Ja sitten tuli kuin kokoonkerääntyminen, rytmit liittyivät lujemmin yhteen, ja aivan uusi aihe pistäytyi joukkoon, reipas välikohta, eräänlainen metsästyslaulu, toiminnanhaluinen ja kiihkeä. Mutta se ei ollut iloinen, se oli pohjimmaltaan täynnä epätoivoista rohkeutta, joukosta kuuluvat merkkitörähdykset olivat kuin hätähuutoja, ja jälleen kuului kaiken tuon menon keskeltä, noiden ristiriitaisten ja kummallisten sointujen seasta perusaiheen ahdistava, harhaileva, suloisen salaperäinen sävel… Ja sitten vyöryi esiin vaihtelevien tapausten sarja, joiden sisältöä ja tarkoitusta ei saattanut käsittää, sointujen, rytmien ja sävelten seikkaileva mylläkkä, joita Hanno ei hallinnut, vaan jotka kehittyivät esiin hänen sormistaan hänen tuntematta niitä ennestään… Hän istui hiukan eteenpäinkumartuneena, huulet raollaan ja silmissä kaukainen, syvä katse, ruskean tukan langetessa pehmeinä kiharoina ohimoille. Mitä tämä oli? Mitä hän koki? Kamppailiko hän hirveiden vastuksien kanssa, tappoiko hän lohikäärmeitä, louhiko hän vuoria, uiko hän virtojen poikki, kulkiko hän läpi liekkien? Yht'äkkiä viilsi kaiken läpi ilkkuvan naurun tai äärettömän autuuttavan lupauksen tavoin perusaiheen avuton, äänilajista toiseen vaipuva kuvio… ja oli kuin se olisi kiihoittanut yhä uusiin valtaviin ponnistuksiin; sitä seurasivat nyt huimaavaa vauhtia kiitävät oktaavijuoksutukset, jotka päättyivät parkauksiin. Ja tämän jälkeen alkoi paisutus, hidas, säännöllinen nousu, kromaattinen eteenpäinpyrkiminen rajun, vastustamattoman kaipauksen ajamana, jota keskeyttivät äkilliset, peloittavat, yllyttävät pianissimot, jotka kuvasivat kuin maan vajoamista jalkain alta tai vaipumista himoon… Kerran kaikuivat aivan kuin varoittaen perusaiheen rukoilevat, murtuneet sävelet, mutta sitten se peittyi raivoavien epäsointujen alle, jotka kasaantuivat päällekkäin, vyöryivät eteenpäin, peräytyivät, kiipesivät ylemmä, painuivat jälleen ja ryntäsivät uudestaan kuvailematonta päämäärää kohti, joka oli paljastuva tuossa paikassa, jännityksen hetkellä, jolloin ahdistava pakko oli muuttumassa sietämättömäksi… Ja se paljastui, janoavat voimat eivät enää voineet pidättyä, se paljastui kuin esivaatteen repeäminen, porttien aukeaminen, orjantappurapensaiden taipuminen, lieskamuurien sortuminen… päämäärä, salaisuus, vapahdus, täyttymys, tyydytys; se paljastui, ja riemuisan hurman pusertamana yhtyivät nyt kaikki äänet sulosoinnuksi, joka heti senjälkeen suli toiseen samanlaiseen kaihoisan, ikävöivän ritardandon johdattamana… perusaiheeseen! Ja sitten alkoi juhla, voittojuhla, tuon saman aiheen hillitön irstailu kaikissa sointuvivahduksissa; se liikkui kaikissa oktaaveissa, itki, värisi tremolandossa, lauloi, riemuitsi, nyyhki, astui esiin kaikessa myrskyävässä, kilisevässä, helmeilevässä, pauhaavassa orkestraalisessa loistossaan… Oli jotakin raakaa ja tylsää ja samalla askeettisen uskonnollista, uskon ja kieltäymyksen tapaista tuon puolentoista tahdin pituisen lapsellisen sointuaiheen intomielisessä palvonnassa… jotakin paheellista siinä hillittömyydessä ja täyttymättömyydessä, jolla sitä oli käsitelty ja kehitelty, ja samalla jotakin pilkallisen epätoivoista, aivan kuin himoon uppoamisen ja hukkumisen halua tavassa, jolla siitä oli imetty viimeinen sulous, kunnes tuli purkaus, inho ja kyllästymys, kunnes viimeinkin, viimeinkin, kaikkien hurjastelujen jälkeen kuului pitkä, hiljainen, mollisävellajissa kulkeva arpeggio, joka pyöri yhden sävelen ympärillä, siirtyi duuriin ja häipyi alakuloiseen empimiseen.
Hanno istui vielä kotvasen ääneti paikallaan, leuka rinnalle painuneena, kädet helmassa. Sitten hän nousi ja sulki flyygelin. Hän oli hyvin kalpea, hänen polvensa olivat voimattomat ja hänen silmänsä paloivat. Hän lähti viereiseen huoneeseen, oikaisi itsensä leposohvalle ja jäi siihen pitkäksi aikaa, hievahtamattomaksi.
Myöhemmin syötiin illallista, jonka jälkeen Hanno pelasi äitinsä kanssa pelin shakkia, jossa ei voittanut kumpikaan. Mutta vielä keskiyön jälkeen istui hän huoneessaan soittaen kynttilän valossa harmoniota, koska nyt ei enää saanut soittaa flyygeliä. Hän istui siinä mietteissään, vaikka aikoi nousta seuraavana aamuna kello puoli kuusi ylös lukemaan tärkeimpiä läksyjä.
Tämä oli eräs päivä pikku Johannin elämässä.