Kun herra Hugo Weinschenk, joka oli ollut jonkun aikaa kaupungin palovakuutusyhtiön johtaja, astui keinuvin ja itsetietoisin askelin suuren eteisen poikki tiukasti napitettuine takkeineen, kapeine, mustine, vakavuutta osoittavalla tavalla suupieliin kasvatettuine viiksineen ja hiukan riippuvine alahuulineen, mennäkseen etumaisista virkahuoneista takimmaisiin kädet nyrkissä ja kyynärpäät hiukan heiluen, oli hän toimeliaan, vakavaraisen ja vaikuttavan miehen perikuva.
Ja Erika Grünlich, joka oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli suurikasvuinen, kukoistava, punaposkinen ja terveyttä uhkuva neito. Jos hän sattui kulkemaan portaita alas samalla kun herra Weinschenk kulki eteisessä — eikä se sattunut harvoin — kohotti johtaja hattunsa mustilta lyhyeksileikatuilta hiuksiltaan, jotka alkoivat harmahtaa ohimoilta, keikutti enemmän kävelytakkiin puettua vartaloaan ja loi nuoreen tyttöön hämmästyneen ja ihailevan katseen rohkeista, ruskeista silmistään… jonka jälkeen Erika juoksi pois, kätkeytyi jollekin ikkunapenkille ja itki kotvan aikaa neuvottomuudesta ja hämmingistä.
Neiti Grünlich oli kasvanut Therese Weichbrodtin hoivissa kurituksessa ja Herran nuhteessa, eivätkä hänen ajatuksensa kantaneet kauas. Hän itki herra Weinschenkin silinteriä, tapaa, jolla tämä hänet nähdessään kohotti ja jälleen laski kulmakarvansa, tämän kuninkaallista ryhtiä ja heilahtelevia nyrkkejä. Mutta hänen äitinsä, rouva Permaneder, näki pitemmälle.
Tyttären tulevaisuus oli jo vuosikausia huolestuttanut häntä, sillä Erika oli toisiin nuoriin tyttöihin verraten epäedullisessa asemassa. Rouva Permaneder ei elänyt ainoastaan seuraelämän ulkopuolella, vaan suhtautui myös vihamielisesti siihen. Olettamus, että häntä hänen kaksinkertaisen avioeronsa tähden halveksittiin, oli muuttunut melkein päähänpinttymäksi, ja hän luuli näkevänsä ylenkatsetta ja vihaa siinäkin, missä oli ainoastaan välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi konsuli Hermann Hagenström, jonka rikkaus oli tehnyt iloiseksi ja hyväntahtoiseksi, olisi luultavasti tervehtinyt häntä kadulla, ellei katse, joka sivuutti hänen kasvonsa, nuo »hanhenmaksakasvot», joita rouva Permaneder »vihasi kuin ruttoa», olisi kieltänyt sitä mitä ankarimmin. Ja siitä johtui sekin, että myös Erika Grünlich jäi ulkopuolelle enonsa, senaattorin, piirin, ettei hän ottanut osaa tanssiaisiin ja että hänellä oli hyvin vähän tilaisuutta tehdä herratuttavuuksia.
Mutta Antonie-rouvan kiihkein toivo oli kuitenkin, varsinkin sen jälkeen kun hän itse oli siirtynyt syrjään, että hänen tyttärensä voisi täyttää ne toiveet, jotka häneen, äitiin, nähden olivat pettäneet, ja että hän voisi tehdä naimakaupan, joka ollen samalla edullinen ja onnekas koituisi perheen kunniaksi ja painaisi unhoon äidin kohtalot. Hän toivoi sitä etenkin vanhemman veljensä vuoksi, joka viime aikoina oli ollut niin masentuneella mielellä. Hän tahtoi voida osoittaa, ettei suvun onni vielä ollut menetetty, ettei sen aika ollut vielä ohi… Hänen myöhempi myötäjäissummansa, nuo 17 000 taaleria, jotka herra Permaneder oli niin auliisti luovuttanut takaisin, odottivat Erikaa. Ja heti kun hän oli huomannut tarkoilla ja kokeneilla silmillään sen hellän suhteen, joka oli syntynyt hänen tyttärensä ja johtajan välillä, alkoi hän anoa, että taivas lähettäisi herra Weinschenkin heidän luokseen vierailulle.
Ja taivas oli suopea. Herra Weinschenk ilmestyi vierailulle, talon kolme naista, isoäiti, tytär ja tyttärentytär olivat häntä vastassa, hän keskusteli kymmenen minuuttia ja lupasi pistäytyä joskus kahville juttelemaan.
Sekin tapahtui, ja tutustuttiin kummankinpuolin. Johtaja oli kotoisin Schlesiasta, jossa hänen vanha isänsä vielä oli elossa, mutta hänen omaisensa eivät olleet erittäin huomioonotettavaa väkeä. Hugo Weinschenk oli pikemminkin »oman teon» mies, eikä hänen itsetietoisuutensa ollut synnynnäistä, vaan hiukan liioiteltua ja epäluuloista; hän ei myös tuntenut kaikkia muotoja, ja hänen keskustelutaitonsa oli erittäin kankea. Hänen hiukan pikkuporvarimaisessa kävelytakissaan oli muutamia kiiltäviä kohtia, hänen kalvosensa suurine mustine nappeineen eivät olleet aivan moitteettoman puhtaat, ja vasemman käden keskisormen kynsi oli jonkin tapaturman kautta vioittunut aivan mustaksi ja muodottomaksi — mikä oli sangen iloton näky. Mutta Hugo Weinschenk oli kunnianarvoisa, ahkera, tarmokas mies, hänellä oli 12 000 markan vuotuiset tulot, ja hän oli Erika Grünlichin silmissä suorastaan kaunis mies.
Rouva Permaneder oli tajunnut nopeasti asian tilan ja arvioinut sen. Hän vastusti avomielisesti konsulitarta ja senaattoria. Oli päivänselvää, että asiasta oli oleva molemminpuolista hyötyä. Johtaja Weinschenkillä samoin kuin Erikalla ei ollut seuratuttavia; molemmat olivat kuin luodut toisiaan varten. Jos johtaja Weinschenk, jonka tukka alkoi harmaantua ja joka läheni neljääkymmentä, aikoi perustaa asemaansa vastaavan oman kodin, avasi liitto Erika Grünlichin kanssa hänelle pääsyn erääseen kaupungin tunnetuimpaan perheeseen ja oli tukeva häntä hänen työssään ja asemassaan. Ja mitä Erikan menestykseen tulee, rohkeni rouva Permaneder ainakin sanoa sen, että tämä säästyisi hänen kokemuksiltaan. Herra Permanederiä Hugo Weinschenk ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä ja Bendix Grünlichistä hän erosi säännöllisten tulojensa ja vankan taloudellisen virkamiesasemansa puolesta, josta hän saattoi kohota vielä korkeammalle.
Sanalla sanoen: hyvää tahtoa ei puuttunut kummaltakaan puolelta. Johtaja Weinschenkin kahvinjuontivierailut tihenivät tihenemistään ja tammikuussa vuonna 1867 rohkeni hän pyytää Erika Grünlichin kättä parilla suoralla, miehekkäällä, selvällä sanalla.
Siitä alkaen kuului hän perheeseen, alkoi käydä »sukupäivillä» ja sai kokea ystävällisyyttä morsiamen sukulaisten puolelta. Epäilemättä hän tunsi heti, ettei hän ollut aivan paikallaan heidän joukossaan, mutta hän peitti tuon tunteen sitä reimempaan esiintymiseen. Ja konsulitar, Justus-setä ja senaattori Buddenbrook osoittivat tuota kykenevää virastomiestä, tuota seuratottumusta vailla olevaa tulevaa sukulaista kohtaan mitä suurinta hienotunteisuutta — mitä ei voi sanoa Breitestrassen Buddenbrookin naisista.