Sitä tarvittiinkin, sillä yhä uudelleen täytyi jonkun perheen jäsenen koettaa karkoittaa parilla toisaanne johtavalla sanalla äänettömyys, joka syntyi ruokapöydässä, kun johtaja leikitteli liian kouriintuntuvasti Erikan poskilla tai käsivarsilla, kysyi, oliko appelsiini-marmeladi jälkiruokaa tai ilmoitti, että »Romeo ja Julia» oli Schillerin kirjoittama… Tämän kaiken hän teki reippaasti ja itsetietoisesti, huolettomasti käsiään hykerrellen, istuen syrjittäin tuolin selkänojaa vasten.
Parhaiten hän sopi yhteen senaattorin kanssa, joka osasi ohjata varmalla kädellä politiikkaa ja kauppa-asioita koskevaa keskustelua, ilman että toinen joutui karille. Mutta hänen suhteensa Gerda Buddenbrookiin muodostui kerrassaan toivottomaksi. Tuon naisen olemus vaikutti häneen niin vieroittavasti, ettei hän keksinyt kuolemakseen edes pari minuuttia kestävää keskustelunaihetta. Tietäessään rouvan soittavan viulua, joka seikka oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen, tyytyi hän kysymään tältä joka torstaina leikkisästi: »Miten on viulun laita?» — Mutta kolmannen kerran jälkeen pidättyi senaattorin rouva antamasta mitään vastausta.
Christian tarkasti uutta sukulaista nenä kurtussa ja matki seuraavana päivänä tarkasti hänen käytöstään ja puhettaan. Edesmenneen konsuli Johann Buddenbrookin toinen poika oli parantunut nivelleinistään Öynhausenissa, mutta hänen jäsenissään oli vieläkin kankeutta ja ajoittainen »vaiva» vasemmalla puolella — siellä, missä kaikki hermot olivat liian lyhyet — myöskään hänen muut häiriönsä, hengitys- ja nielemisvaikeudet, sydämen epäsäännöllisyydet ja halvautumisoireet tai niiden pelko eivät olleet suinkaan kadonneet. Eikä hänen ulkomuotonsakaan vastannut kolmenkymmenen loppupuolella olevan miehen näköä. Hänen päälakensa oli aivan kalju, vain niskapuolella ja ohimoilla oli vielä harvaa punaista haiventa. Ja hänen pienet pyöreät silmänsä, jotka harhailivat levottomina ja vakavina paikasta toiseen, olivat entistä syvemmällä kuopissaan. Mutta hänen iso kyhmyinen nenänsä törrötti myös entistä luisevampana ja mahtavampana sisäänvajonneiden poskien ja suun yli riippuvien tuuheiden viiksien keskellä. Ja hienosta, kestävästä englantilaisesta kankaasta tehdyt housut huljuivat hänen kaitojen, väärien sääriensä ympärillä.
Kotiin tultuaan oli hän asunut kuten ennenkin eräässä ensimmäisen kerroksen käytävän viereisessä huoneessa äitinsä talossa, mutta oleskeli enemmän klubissa kuin Mengstrassen varrella, sillä kotona ei hänen elämänsä ollut erittäin suloista. Siellä hallitsi nyt Riekchen Severin, Ida Jungmannin seuraaja, konsulittaren palveluskuntaa ja talousasioita. Hän oli vanttera 27-vuotinen maalaistyttö, joka oli talonpoikaisella tosiasiavaistollaan havainnut, että tuota toimetonta juttujen kertojaa, joka vuoroin oli mahtava, vuoroin vaikeroi surkeuttaan ja jota talon arvohenkilö, senaattori, katsoi yli olan, ei tarvinnut häikäillä liikoja. Ja hän laiminlöi muitta mutkitta tämän tarpeet.
»Kyllä, kyllä, herra Buddenbrook!» hän sanoi, »mutta minulla ei nyt ole aikaa!» Jolloin Christian katsoi häneen nenä kurtussa aivan kuin kysyen: Etkö häpeä?… ja lähti jäykin säärin pois.
»Luuletko sinä, että minulla lähimainkaan aina on huoneessani kynttilää?» kysyi hän Tonyltä… »Hyvin harvoin! Enimmäkseen minun täytyy riisuutua tulitikun valossa…» Tai sitten hän saattoi selittää — sillä taskuraha, jonka hän sai äidiltään, oli riittämätön —: »niin, ajat ovat huonot!… Toista oli ennen! Mitä sanot esimerkiksi siitä, että minun täytyy usein lainata viisi killinkiä hammaspulveriin!»
»Christian!» huusi rouva Permaneder. »Miten arvotonta! Tulitikun valossa! Viisi killinkiä! Älä ainakaan puhu siitä!» Hän oli kiihtynyt, kuohuksissaan, loukkaantunut pyhimpiä tunteitaan myöten; mutta se ei muuttanut asiaa…
Nuo viisi killinkiä, jotka Christian tarvitsi hammaspulveriin, lainasi hän vanhalta ystävältään Andreas Giesekeltä, molempien oikeuksien tohtorilta. Hänellä oli etua ja kunniaa tuosta ystävyydestään, sillä asianajaja Gieseke, tuo »hummaaja», joka osasi säilyttää arvokkuutensa, oli viime talvena valittu senaattoriksi vanhan Kaspar Överdieckin ummistaessa hiljaa silmänsä ja tohtori Langhalsin jouduttua tämän paikalle. Mutta hänen elämäntapoihinsa se ei vaikuttanut mitään. Tiedettiin hänen omistavan paitsi keskikaupungilla sijaitsevaa avaraa taloansa, jonka hän oli saanut naituaan neiti Huneuksen, myös pienen, sievän, viiniköynnöksen peittämän huvilan esikaupungissa, St. Gertrudissa, jossa asui eräs vielä nuori, erinomaisen kaunis, tuntematonta sukuperää oleva nainen aivan yksin. Huvilan oven yläpuolella komeili siroin kullatuin kirjaimin nimi: »Quisisana», ja koko kaupungissa tunnettiin tuo rauhaisa huvila sillä nimellä; se äännettiin pehmeästi epäselvin a-ääntein Mutta Christian Buddenbrook, joka oli senaattori Gieseken paras ystävä, oli hankkinut itselleen pääsyn Quisisanaan ja järjestänyt asiansa samoin kuin Aline Puvogelin luona ja muissa samanlaatuisissa tapauksissa Lontoossa ja Valparaisossa ja toisissa maailman kolkissa. Hän oli jutellut hänen kanssaan vähän, »pitänyt häntä vähän hyvänä», ja kävi nyt tuossa vihreässä talossa yhtä säännöllisesti kuin senaattori Gieseke. On tietymätöntä, tapahtuiko tämä jälkimmäisen suostumuksella, mutta se on ainakin varma, että Christian Buddenbrook nautti Quisisanassa aivan maksuttomasti samaa viehättävää vaihtelua, josta senaattori Gieseken täytyi maksaa suuret rahat vaimonsa kassasta.
Pian sen jälkeen kun johtaja Hugo Weischenk oli julkaissut kihlauksensa Erika Grünlichin kanssa, teki hän langolleen ehdotuksen, että tämä astuisi vakuutusyhtiön palvelukseen, ja Christian tekikin ahkerasti työtä palovakuutusyhtiön konttorissa kahden viikon ajan. Mutta sitten kävi valitettavasti ilmi, että hänen vasemmassa kyljessään oleva vaivansa ja muutkin vammansa pahenivat, että johtaja oli kovin kiivas mies ja että tämä oli juljennut nimittää häntä erään erehdyksen johdosta »hylkeeksi»…. Seuraus oli, että Christianin oli pakko jättää tuokin paikka.
Madame Permaneder oli onnellinen, ja hänen valoisa mielialansa ilmeni muun muassa senkaltaisissa lausunnoissa, että elämällä oli sentään joskus hyvätkin puolensa. Ja hän puhkesi uuteen kukoistukseen noina viikkoina, jotka vilkkaine puuhineen, lukuisine suunnitelmineen, asuntohuolineen ja myötäjäiskuumeineen muistuttivat hänen omaa kihlausaikaansa, nuorensivat hänen mieltään ja täyttivät sen riemuisalla toivolla. Hänen tyttöaikaiset ilmeensä ja liikkeensä palasivat ja hän rikkoi erään Jerusalemin-illan hartauden niin tyystin vallattomalla hilpeydellään, että Lea Gerhardtkin laski käsistään esi-isiensä suuren hartauskirjan katsoen ympärilleen kuuron ihmisen suurin, tietämättömin ja epäluuloisin silmin…