Erikan ei tarvinnut erota äidistään. Johtajan luvalla ja hänen toivomuksestaan päätettiin, että Antonie-rouva ainakin aluksi asuisi Weinschenkien luona opastaakseen tottumatonta Erikaa taloudenpitoon… ja juuri tämä seikka se oli, joka herätti hänessä sen miellyttävän tunteen kuin ei Bendix Grünlichiä eikä Alois Permanederiä olisi milloinkaan ollutkaan ja kuin kaikki hänen elämänsä epäonnistumiset, pettymykset ja kärsimykset häviäisivät olemattomiin ja hän nyt vielä kerran saisi aloittaa kaiken alusta uusin toivein.
Tosin hän kehoitti Erikaa kiittämään Jumalaa siitä, että tämä oli suonut hänelle hänen rakastamansa miehen, kun sitävastoin hänen äitinsä oli täytynyt tukahduttaa ensimmäinen mieltymyksensä velvollisuuden ja järjen äänen tähden. Tosin hän kirjoitti Erikan ja johtajan nimet sukupapereihin ilosta vapisevin sormin… mutta hän, hän itse, Tony Buddenbrook, oli sittenkin varsinainen morsian. Hän se vielä kerran tarkasteli oviverhoja ja mattoja, tutki läpi huonekalu- ja taloustavarakaupat, katsasti ja vuokrasi hienon asunnon. Hän se vielä kerran tuli jättämään hurskaan, laajan vanhempienkotinsa ja oli lakkaava olemasta eronnut rouva; vielä kerran oli hänellä oleva tilaisuus kohottaa päänsä ja aloittaa uusi elämä, herättää yleistä mielenkiintoa ja edistää suvun kunniaa… Ja… oliko se unta vai totta — esiin ilmestyi kaksi aamupukua! Kaksi aamupukua, toinen hänelle ja toinen Erikalle, kaksi pehmeätä, kudotusta kankaasta valmistettua aamupukua, joissa oli pitkät laahukset ja paksu samettinauhakimppu, joka kulki kaula-aukosta helmaan asti.
Mutta viikot kuluivat, ja Erika Grünlichin kihlausaika läheni loppuaan. Nuori pari oli tehnyt vierailuja vain muutamiin perheisiin, sillä johtaja, vakava ja seuraelämään tottumaton työihminen, tahtoi omistaa vapaahetkensä kotielämälle… Kihlajaispäivälliset, joihin paitsi morsiusparia, Thomas, Gerda, Friederike, Henriette ja Pfiffi Buddenbrookia, otti osaa senaattorin lähin ystäväpiiri, pidettiin Fischergruben talon suuressa salissa; eikä johtajan alituinen Erikan paljaan kaulantaputtaminen taaskaan voinut olla herättämättä ihmettelyä… Ja häät lähenivät.
Pylvässali oli, kuten kerran ennen rouva Grünlichin seisoessa myrttiseppel päässä, valittu vihkiäistoimituksen paikaksi. Rouva Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, auttoi morsianta atlaspuvun laskoksien järjestämisessä ja vihreiden myrtinoksien kiinnittämisessä. Senaattori Buddenbrook oli ensimmäinen ja Christianin ystävä senaattori tohtori Gieseke toinen sulhaspoika, kaksi Erikan entistä täysihoitolatoveria oli kutsuttu morsiustytöiksi, ja johtaja Hugo Weinschenk oli komea ja miehekäs sulhanen, joka astui johdattaessaan morsianta tilapäisen alttarin ääreen vain kerran Erikan maataviistävälle hunnulle. Pastori Pringsheim toimitti vihkimisen kaikella mahdollisella juhlallisuudella kädet ristissä rinnalla, ja kaikki sujui asiaankuuluvalla arvokkuudella. Kun oli vaihdettu sormukset ja salissa oli kajahtanut kaksi »tahdon» sanaa, toinen syvä, toinen heleä, molemmat hiukan käheät, purskahti rouva Permaneder entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valtaamana äänekkääseen itkuun — itku oli yhä hänen entistä välitöntä lapsellista itkuaan — ja Buddenbrookin naiset, joista Pfiffi juhlan kunniaksi oli kiinnittänyt kultaisen ketjun silmälaseihinsa, hymyilivät hiukan happamasti, kuten tavallisesti tämänkaltaisissa tilaisuuksissa… Mutta m:lle Weichbrodt, Therese Weichbrodt, joka viime vuosina oli kutistunut entistä pienemmäksi, Sesemi Weichbrodt, jolla oli laihalla kaulallaan soikea rintaneulansa, jossa oli hänen äitinsä muotokuva, lausui tuolla ponnekkaalla juhlallisuudella, jonka tulee salata syvää sisäistä liikutusta: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»
Sitten seurasi valkoisten jumaltenkuvien keskellä, jotka piirtyivät sinisestä taustastaan muuttumattoman levollisissa asennoissaan, juhlallinen, upea ateria, jonka loppupuolella vastanaineet poistuivat lähteäkseen häämatkalle muutamien suurkaupunkien läpi… Se tapahtui huhtikuun keskivaiheilla. Ja seuraavan kahden viikon kuluessa suoritti rouva Permaneder yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa yhden mestarinäytteistään, heidän tilavan asuntonsa hienon sisustamisen, joka oli vuokrattu Mittlere Bäckergruben varrelta ja jonka runsaasti kukilla koristetut huoneet määräajan kuluttua sulkivat huomaansa palaavan pariskunnan.
Ja niin alkoi Tony Buddenbrookin kolmas avioliitto.
Niin, tämä oli sattuvasti sanottu; senaattori oli lausunut tuon sutkauksen eräänä torstaina, jolloin Weinschenkit eivät olleet saapuvilla, ja rouva Permaneder oli hyväksynyt sen innolla. Hänen niskoillaan lepäsivät kaikki taloudenpidon huolet ja vaivat, mutta hänellä oli myös ilon ja ylpeyden aihetta. Ja eräänä päivänä, tavatessaan arvaamatta kadulla konsulitar Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, loi hän tähän niin voitonvarman ja vaativan katseen, että rouva Möllendorpf huomasi vihdoinkin tervehtiä ensin… Ilo ja ylpeys yhtyivät hänen kasvoissaan vakavaksi juhlallisuudeksi hänen näytellessään uutta kotia sukulaisille, jolloin Erika kulki vieressä melkein kuin ihaileva vieras.
Vetäen perässään pitkää laahustaan, olkapäät hiukan koholla, pää takakenossa, käsivarrella atlasnauhoilla somistettu avainkoppa — hän oli hullaantunut atlasnauhoihin — näytteli Antonie-rouva talossakävijöille huonekaluja, oviverhoja, läpinäkyvää porsliinia, välkkyviä hopea-astioita ja suuria öljymaalauksia, jotka esittivät yksinomaan ruokatavarahiljaiselokuvia ja alastomia naisvartaloita, sillä sellainen oli Hugo Weinschenkin maku, ja hänen jokaisesta liikkeestään saattoi lukea: Katsokaa, tämän minä vielä olen saanut aikaan elämässä. Tämä on melkein yhtä hienoa kuin Grünlichillä ja paljon hienompaa kuin Permanederilla!
Vanha konsulitar tuli taloon musta- ja harmaaraitaiseen silkkipukuun puettuna, levittäen ympärilleen hienoa patshulin tuoksua, antoi vaaleiden silmiensä kulkea rauhallisesti esineestä toiseen ja ilmaisi äänekkääseen ihastukseen puhkeamatta olemuksellaan tyydytyksensä. Senaattori tuli myös vaimoineen ja lapsineen, nauroi Gerdan kanssa Tonyn onnellista intoa ja sai vaivoin estetyksi tämän yritykset tappaa jumaloitu pikku Hanno korinttileivillä ja portviinillä… Sitten tulivat Buddenbrookin naiset, jotka huomauttivat yksimielisesti kaiken olevan niin kaunista, etteivät he, vaatimattomat naiset, olisi mitenkään tulleet toimeen sen keskellä… Ja harmaa, kärsivällinen ja laiha Klothilde antoi toisten nauraa itselleen ja joi neljä kupillista kahvia, kiittäen sen jälkeen kaikkea muutakin hitaalla, ystävällisellä äänellään… Silloin tällöin, kun ei klubissa ollut ketään toisia, käväisi heidän luonaan myös Christian, joi lasillisen benediktiini-likööriä ja kertoi aikovansa ruveta erään samppanja- ja konjakkitehtaan asiamieheksi, jota alaa hän sanoi ymmärtävänsä. Se oli helppo, miellyttävä toimi ja siinä sai olla oma herransa, kirjoittaa silloin tällöin jonkun rivin muistikirjaansa ja ansaita kädenkäänteessä kolmekymmentä taalaria. Sitten hän lainasi rouva Permanderilta neljäkymmentä killinkiä, voidakseen ojentaa kukkavihkon kaupunginteatterin ensimmäiselle rakastajattarelle ja joutui, herra ties kuinka, puhumaan Lontoosta ja »Mariasta» ja »paheesta», kertoi syyhyisestä koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon, ja jutteli, kerran vauhtiin päästyään, niin mukaansatempaavasti ja hauskasti, että hän olisi voinut ylläpitää sillä suuren seuran mielenkiinnon.
Hän innostui, hän puhui kielillä. Hän puhui englantia, espanjaa, alasaksaa ja Hampurin murretta, hän kertoi chileläisiä puukkojuttuja, Whitechapelin varkausjuttuja, koetti muistella kuplettivarastoaan ja alkoi esittää puoleksi laulaen, puoleksi lausuen, verrattomasti elehtien seuraavaa: