»Mä kuljin lystiksein
Noin aivan hiljalleen
Katua keikaillen.
Sattuupa neitinen
Nyt justiin etehein.
Se mennä hepsailee
Ja silmää heittelee
Ja nupin päässä keikkuu heissantei.
Mä virkan: 'Hempusein,
Kuin sievä oletten
Niin sallitteko käydä rinnallen?'
Hän kohden pyörähtää
Kurkkailee — veikistää — ja sanoo näin:
'Ka, mennään sitten, poika, lystäämään!'»
Tuskin hän oli ehtinyt loppuun, kun hän jo siirtyi juttelemaan sirkus Renzistä ja kuvasi erään englantilaisen puheklovnin esiintymistä niin elävästi, että luuli istuvansa sirkuksessa. Kuultiin alkumeteli klovnin pyrkiessä näkyviin esiripun takaa huutaen »avatkaa ovi!», kuultiin hänen toraamisensa tallimestarin kanssa ja miten hän leveällä, uikuttavalla englantilaisella saksankielen murtamisella kertoi pitkän jonon kaskuja ja juttuja. Hän kertoi miehestä, joka oli niellyt unessa hiiren ja menee siitä syystä eläinlääkärin luo, joka neuvoo häntä nielemään myös kissan… Toinen kertomus oli »isoäidistäni, terveestä ja kukkeasta rouvasta», joka joutuu moniin seikkailuihin matkallaan asemalle, koska hän oli terve ja kukkea, ja joka viimein saapuu perille junan lähtiessä hänen nenänsä edestä… Christian taittoi tämän jutun kärjen käskien riemuitsevasti: »Soittoa, herra kapellimestari!» ja aivan kuin havahtui, kun ei soittoa kuulunut…
Sitten hän yht'äkkiä vaikeni, hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen liikkeensä veltostuivat. Hänen pienet, ruskeat, syvällä olevat silmänsä alkoivat pyöriä levottoman vakavasti, hän siveli vasenta kylkeään ja oli aivan sen näköinen kuin olisi hän kuunnellut ihmeellisiä, sisältään kuuluvia ääniä… Hän joi vielä lasillisen likööriä, valpastui uudestaan, koetti kertoa vielä yhden jutun ja lähti sitten pois jotakuinkin raukealla tuulella.
Rouva Permaneder, joka tähän aikaan oli erittäin naurunhaluinen ja jolla oli ollut erinomaisen hauska, saattoi veljeään ilakoiden portaita alas. »Näkemiin, herra asiamies!» hän sanoi. »Laulattaja, naurattaja! Pässinpää! Tule taas pian käymään!» Hän nauroi täyttä kurkkua ja palasi sisään.
Mutta Christian Buddenbrook ei huomannut sitä; hän oli ajatuksissaan. Mitähän, jospa minä kävisin Quisisanassa! Ja hattu hiukan kallellaan, nojaten nunnanpäällä varustettuun keppiinsä laskeutui hän portaita hitaasti, jäykästi ja hiukan ontuen.
TOINEN LUKU.
Oli kevät vuonna kuusikymmentäkahdeksan rouva Permanederin ilmestyessä eräänä iltana kymmenen aikaan Fischergruben taloon. Senaattori Buddenbrook istui yksin arkihuoneessa, jonka huonekalut olivat päällystetyt oliivinvärisellä ripsikankaalla, pyöreän keskipöydän ääressä ison kaasulampun valossa, joka riippui katosta. Hän oli levittänyt eteensä Berlinin pörssilehden ja luki sitä pöydän yli kumartuneena, savuke vasemman käden etu- ja keskisormen välissä, nenällä kultasankaiset silmälasit, joita hänen viime aikoina oli täytynyt käyttää työtä tehdessään. Hän tunsi sisarensa askeleet tämän tullessa ruokasalin läpi, otti lasit nenältään ja katsoi jännittyneesti pimeään, kunnes Tony sukelsi esiin oviverhojen välistä.
»Sinäkö siinä olet. Hyvää iltaa. Joko olet tullut takaisin
Pöppenradesta? Miten ystäväsi voivat?»
»Iltaa, Tom! Kiitos kysymästä, Armgard voi hyvin… Istutko yksin?»
»Istun. Tulet kuin kutsuttuna. Minä olen syönyt illallista yhtä yksin kuin paavi, sillä neiti Jungmann ei ole mikään varsinainen seuratoveri, hän kun juoksee aina parin minuutin kuluttua katsomaan miten Hanno jaksaa… Gerda on kasinolla. Tomayo soittaa viulua. Christian kävi häntä hakemassa…»