»Miten sanoit?… Mutta pahinta on, että Erikalla on taipumusta alakuloisuuteen, Tom, hän on varmaan perinyt sen minulta. Hän on toisinaan totinen ja vaitelias ja miettiväinen, ja silloin Weinschenk haukkuu häntä ja kiivastuu ja sanoo sanoja, jotka eivät aina ole kovin hienotunteisia. Sen huomaa muuten sangen usein, ettei hän ole hienosta perheestä eikä ole valitettavasti saanut hyvää kasvatusta. Tunnustan suoraan, että hän esimerkiksi pari päivää ennen minun Pöppenradeen lähtöäni paiskasi maahan liemimaljan kannen siksi, että liemi oli liian suolaista…»
»Sievästi tehty!»
»Ei, päinvastoin! Mutta älkäämme moittiko häntä siitä. Hyvänen aika, onhan meillä kaikilla puutteemme, ja hän on niin mainion kunnollinen ja luotettava ja uuttera mies… Niin, Thomas, karkea ulkokuori ja hyvä sydän eivät ole pahinta maailmassa. Tulen juuri oloista, jotka niinsanoakseni ovat surullisemmat. Armgard itki katkerasti meidän joutuessamme kahden kesken…»
»Mitä sanot! — Herra von Maiboom?…»
»Niin, Tom; ja siksi minä tulin tänne. Tässä me istumme ja puhelemme, mutta minä olen oikeastaan tullut puhumaan eräästä hyvin tärkeästä ja vakavasta asiasta.»
»Anna kuulua? Koskeeko se herra von Maiboomia?»
»Ralf von Maiboom on hyvin rakastettava mies, Thomas, mutta aika veitikka ja huijari. Hän on pelannut Rostockissa ja Warnemündessä ja hänen velkansa ovat lukuisat kuin meren hieta. Sitä ei uskoisi, kun elää pari viikkoa Pöppenradessa! Kartano on komea ja kaikki näyttää rikkaalta, eikä maidosta ja makkarasta ja kinkusta ole puutetta. Tuollaisella maatilalla ei monasti tiedä mitään olosuhteiden todellisesta laidasta… He ovat mitä kurjimmassa tilassa, Tom, Armgard tunnusti sen minulle sydäntäsärkevästi itkien.»
»Sangen surullista.»
»Se on helppo sanoa. Mutta asia on sellainen, etteivät nuo ihmiset minun nähdäkseni pyytäneet minua luokseen aivan epäitsekkäistä syistä.»
»Kuinka niin?»