»Erittäin terävästi ajateltu», sanoi senaattori, puri rikki savuke-imukkeensa ja oli vaiti.
»Terävästi? Selvä kokemus sen on vain opettanut minulle. Mutta olkoon miten on, Tom. En tahdo kiusata sinua. Ja kuinka voisin koettaa taivuttaa sinua! En toki, minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoja. Olen vain tyhmeliini… Ikävä juttu… Mutta samantekevä. Asia innostutti minua. Olin toiselta puolen järkytetty ja peloissani Maiboomien tähden ja iloinen sinun puolestasi. Ajattelin: Tom on ollut viime aikoina alakuloinen. Aikaisemmin hän valitteli, mutta nyt hän ei tee enää sitäkään. Hän on kärsinyt joitakin tappioita, ajat ovat huonot, juuri nyt kun minun asemani Jumalan armosta on jälleen parantunut ja kun minä tunnen itseni onnelliseksi. Ja niin ajattelin sitten: Tuossa olisi hänelle sopiva, edullinen kauppa. Sen avulla hän voi parantaa monta vauriota ja osoittaa, ettei kauppahuone Johann Buddenbrookin menestys ole vielä mennyt. Ja jos sinä olisit suostunut ehdotukseen, olisin ollut ylpeä siitä, että olin voinut välittää tuon kaupan, sillä kuten tiedät, olen minä aina uneksinut ja toivonut saada olla hyödyksi niinellemme… No niin… asia on kai sitten selvä. — Minua harmittaa vain, että Maiboomin sittenkin joka tapauksessa täytyy myydä vilja etukäteen, Tom, ja jos hän etsii ostajaa tästä kaupungista, on sellainen kyllä löytyvä… ja se on oleva Hermann Hagenström, tuo veijari..»
»Niin kyllä, ei tarvitse luulla, että hän päästäisi tuon tilaisuuden käsistään», sanoi senaattori katkerasti. Johon rouva Permaneder vastasi kolme kertaa peräjälkeen: »Näetkös, näetkös, näetkös!»
Äkkiä alkoi Thomas Buddenbrook pudistaa päätään ja nauraa.
»Se on niin hassua… Tässä me puhumme hirveän vakavasti — ainakin sinä — asiasta, joka on aivan epämääräinen! Minä en tietääkseni ole edes vielä kysynyt, mistä on kysymys, mitä herra von Maiboom tahtoo myydä… En tunne koko Pöppenradea…»
»Sinun pitäisi tietysti mennä sinne ensin!» sanoi Tony innokkaasti. Rostockiin ei ole kuin pieni pyörähdys, eikä siitä ole heille senkään vertaa! Mitäkö hän tahtoo myydä? Pöppenrade on suuri tila. Tiedän varmasti sen tuottavan yli tuhat säkkiä vehnää… tarkalleen en voi sanoa. Rukiin, kauran ja ohran määrää en tiedä. Lieneekö niitä 500 säkkiä kutakin lajia, enemmän vai vähemmän, en tiedä. Kaikki on mainiossa kunnossa, sen voin sanoa. Mutta lukuja en voi sinulle esittää, Tom, olen hanhi. Sinun pitäisi tietysti matkustaa sinne…»
Syntyi äänettömyys.
»Ei kannata enää puhua asiasta», sanoi senaattori päättävästi, tarttui silmälaseihinsa, työnsi ne liivintaskuun, napitti takkinsa ja alkoi kävellä edestakaisin reippain, varmoin askelin, poistaakseen pienimmänkin horjuvaisuuden merkin.
Sitten hän jäi seisomaan pöydän ääreen ja sanoi, kumartuen sisarensa puoleen ja naputtaen pöydän laitaa koukistetulla etusormellaan: »Minä kerron sinulle, rakas Tony, erään tapauksen, joka on selvittävä minun kantani tähän asiaan nähden. Tunnen sinun ihailusi aatelia kohtaan yleensä ja Mecklenburgin ylimystöä kohtaan eritoten, siksi pyydän sinua kuuntelemaan kärsivällisesti erään tuollaisen herran kunniakirjaa… Tiedäthän, että heidän joukossaan on monta, jotka eivät anna liikaa arvoa kauppasäädylle, vaikka he tarvitsevat sitä ja päinvastoin, ja jotka — suomastaan tunnustuksesta huolimatta — yliarvioivat tuottajan aseman välittäjään nähden. Jotka siis, sanalla sanoen, eivät pidä kauppiasta juuri kaupustelevaa juutalaista parempana, jolle he, tietäen tulevansa puijatuiksi, luovuttavat käytetyt vaatteensa. Olen ylpeä siitä, etten minä ylimalkaan ole tehnyt noihin herroihin tunnottoman nylkyrin vaikutusta, ja olen toiselta puolen tavannut heidän joukossaan paljon kitsaampia henkilöitä kuin mitä itse olen. Kerran minun täytyi tehdä seuraava pieni voimatemppu saattaakseni itseni seurustelusuhteessa vähän lähemmäksi erästä sellaista herraa… Se oli Gross-Poggendorfin omistaja kreivi Strelitz, hyvin sukuylpeä herra, josta sinä varmaan olet kuullutkin ja jonka kanssa minulla joku vuosi sitten oli paljon yhteisiä asioita; hän käytti neliskulmaista monokkelia — en ymmärrä miten se ei leikannut hänen ihoaan — kiiltonahkaisia kaulussaappaita ja kultakahvaista ratsupiiskaa. Hänen oli tapana katsoa minuun suu puoliavoinna ja silmät puoliummessa jostakin luoksepääsemättömästä korkeudesta… Ensi käyntini hänen luonaan oli merkitsevä. Edellä olleen kirjeenvaihdon jälkeen menin hänen luokseen ja astuin palvelijan ilmoittamana hänen työhuoneeseensa. Kreivi Strelitz istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän vastaa kumarrukseeni kohoten puoleksi istualtaan, kirjoittaa loppuun kirjeen viimeisen sivun, kääntyy sitten puoleeni katsoen ohitseni ja alkaa neuvotella tavarastaan. Minä nojaan sohvapöytää vastaan, panen käsivarret ja jalat ristiin ja nautin hupaisasta tilanteesta. Viisi minuuttia keskustelen seisoaltani. Seuraavien kymmenen minuutin kuluessa istun pöydän laidalla, heiluttaen toista jalkaa ilmassa. Neuvottelut jatkuvat, ja neljännestunnin kuluttua sanoo hän minulle tosiylimyksellisen arvokkaasti tuolia osoittaen: »Ettekö halua istua?» — »Istua?» sanon minä…. »Kiitoksia, minä olen istunut jo hyvän aikaa.»
»Sanoitko niin? Sanoitko niin?» huudahti rouva Permaneder ihastuksissaan… Hän oli unohtanut koko edellä olleen keskustelun ja ajatteli nyt vain Thomaksen kertomusta. »Olit istunut jo hyvän aikaa! Mainiota!»…