»No niin. Ja tuosta hetkestä alkaen muuttui kreivin käytös, hän ojensi minulle kätensä tullessani ja pyysi heti istumaan… ja meistä tuli vähitellen melkein hyvät ystävät. Mutta miksi luulet minun kertoneen tämän? Kysyäkseni sinulta: Luuletko, että minulla olisi sydäntä, oikeutta ja kylliksi sisäistä varmuutta opettaakseni herra von Maiboomiakin samalla tapaa, jos hän neuvotellessaan kanssani satonsa hinnasta unohtaisi pyytää minua istumaan…?»
Rouva Permaneder oli vaiti. »Hyvä», sanoi hän ja nousi. »Sinä voit olla oikeassa, Tom, enkä minä tahdo kiusata sinua. Tottapa sinä tiedät mitä teet ja mitä et tee, ja sillä hyvä. Mutta se sinun pitää uskoa, että minä olen tarkoittanut hyvää… Se on siis päätetty! Hyvää yötä, Tom!… Ai ei, odotahan. Minun täytyy ensin suudella Hannoa ja sanoa hyvästit kelpo Idalle… Käväisen sitten vielä täällä…»
Ja niin hän meni.
KOLMAS LUKU.
Hän nousi toiseen kerrokseen, kulki ulokkeen sivu, joka jäi oikealle, astui pylväskäytävän valkoisen, kullalla koristetun kaidepuun viertä etuhuoneeseen, jonka ovi oli auki ja josta toinen käytävä vei vasemmalle senaattorin pukeutumishuoneeseen. Sitten hän painoi varovasti vastapäätä olevan oven ripaa ja astui sisään.
Huone, johon hän tuli, oli erittäin tilava ja sen ikkunoiden edessä oli runsaslaskoksiset, suurikukalliset verhot. Seinät olivat hiukan paljaat. Isoa, mustakehyksistä vaskipiirrosta lukuunottamatta, joka riippui neiti Ida Jungmannin vuoteen yläpuolella, ja Giacomo Meyerbeerin kuvaa, jonka ympärillä oli hänen oopperoittensa henkilöhahmoja, ei seinillä ollut muuta kuin joku englantilainen kuvapainos, joka esitti keltakutrisia, koreapukuisia lapsia ja joka oli kiinnitetty seinälle nuppineuloilla. Ida Jungmann istui keskellä huonetta suuren aukivetopöydän ääressä parsien Hannon sukkia. Uskollinen preussitär oli yli viidenkymmenen vuoden vanha, mutta vaikka hän oli alkanut harmaantua varhain, ei hänen sileä päälakensa ollut vieläkään kokonaan valkoinen, vaan oli jäänyt epätasaiseksi, hänen suora vartalonsa oli yhtä luiseva ja vankka, hänen ruskeat silmänsä yhtä kirkkaat ja väsymättömän valppaat kuin kaksikymmentä vuotta sitten.
»Hyvää iltaa, rakas Ida!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, mutta iloisesti, sillä veljen tarina oli saanut hänet mitä parhaimmalle tuulelle. »Mitä sinulle, vanhalle konkarille, kuuluu?»
»Ai, ai, Tonychen, lapsukainen? Näin myöhään täällä?»
»Niin, olin veljeni luona… meillä oli kiireellistä puhuttavaa… Asiasta ei valitettavasti tullut mitään… Nukkuuko poika?» kysyi hän nyökäten päätään pientä vuodetta kohti. Vuode oli vasemmalla sivuseinällä, vihreän verhon peittämä pääpuoli korkean oven vieressä, joka vei senaattori Buddenbrookin ja hänen puolisonsa makuuhuoneeseen…
»Kyllä», kuiskasi Ida, »hän nukkuu». Rouva Permaneder astui varpaisillaan pienen sängyn luo, kohotti varovasti verhoja ja kumartui alas katsomaan nukkuvaa veljenpoikaansa.