Pikku Johann Buddenbrook nukkui selällään, mutta oli kääntänyt pitkän vaaleanruskean tukan ympäröimät kasvonsa huoneeseen päin ja hengitti hiljaa tuhisten tyynyyn. Hänen toinen kätensä, jonka sormenpäät pistivät esiin yöpaidan aivan liian pitkistä ja leveistä hihoista, oli rinnalla, toinen hänen vieressään peitteellä, ja silloin tällöin nytkähtelivät koukistuneet sormet hiljaa. Raollaan olevissa huulissakin näkyi heikkoa värähtelyä, aivan kuin ne olisivat koettaneet muodostaa sanoja. Väliin kulki noiden kasvojen yli alhaalta ylöspäin tuskallinen ilme, joka alkoi leuan nytkähtelyllä, levisi suun vaiheille, sai hennot sieramet värisemään ja liikutti kapean otsan jänteitä… Pitkät ripset eivät voineet peittää silmäkulmissa piileviä tummia varjoja.
»Hän näkee unta», sanoi rouva Permaneder liikutettuna. Sitten hän kumartui lapsen yli, suuteli hellävaroen hänen unen lämmittämää poskeaan, järjesti huolellisesti paikoilleen verhot ja meni jälleen pöydän luo, jonka ääressä Ida lampun keltaisessa valossa paraikaa veti uutta sukkaa parsimasienen päälle, tarkasti reikää ja alkoi parsia.
»Sinä parsit, Ida. Ihmeellistä! Minä en oikeastaan tunnekaan sinua muullaisena!»
»Niin, Tonyseni… Tuo poika on alkanut kuluttaa niin uskomattomasti sukkia kouluun jouduttuaan!»
»Mutta hänhän on niin hiljainen ja kiltti lapsi?»
»Niin kyllä… Mutta sittenkin.»
»Onko hänestä hauska käydä koulua?»
»Ei, Tonyseni. Hän olisi mieluummin tahtonut lukea minun johdollani eteenkinpäin. Ja se olisi ollut niin hyvä minustakin, sillä eiväthän nuo herrat tunne häntä pienestä asti, kuten minä, eivätkä tiedä, miten häntä on opetettava… Tarkkaavaisuus on vaikea asia hänelle, ja hän väsyy usein pian…»
»Lapsi parka! Joko häntä on lyöty?»
»Eihän toki! Herranen aika… eiväthän he nyt voisi olla niin kovasydämisiä! Kun tuo lapsi katsoo heihin suurilla silmillään…»