»Miten hän oikein selvisi ensi kerralla? Itkikö hän?»
»Itki. Hän itkee niin vähästä… Ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen… ja sitten hän piti kiinni herra veljesi takinliepeestä ja pyysi pyytämistään, ettei tämä jättäisi häntä yksin…»
»Vai saattoi minun veljeni hänet sinne?… Niin, se on vaikea hetki, Ida. Muistan oman ensimmäisen koulupäiväni kuin olisi se ollut eilen! Minäkin itkin… ulvoin kuin kahlekoira, se oli hirveän vaikeata. Ja miksi? Siksi, että minulla oli ollut kotona yhtä hyvä kuin Hannolla. Kaikki hienojen perheiden lapset itkivät, huomasin sen heti, toiset eivät olleet millänsäkään, vaan töllistelivät meitä irvistellen… Hyvä Jumala! mikä häntä vaivaa, Ida?!»
Hänen kuvaava kädenliikkeensä jäi kesken, ja hän kääntyi pelästyneenä sänkyyn päin, josta kuuluva huuto oli keskeyttänyt hänen puhelunsa, hätäinen huuto, joka seuraavalla hetkellä toistui vielä tuskallisempana, vielä kauhistuneempana, uudistuen sitten neljä viisi kertaa peräjälkeen… »Voo-ih, vooih, voo-ih!» Se oli järkytetty, epätoivoinen vastalause johonkin kauheaan, mitä hän näki tai koki… Sitten kavahti pikku Johann seisaalleen vuoteessa, ja mumisten käsittämättömiä sanoja katsoi hän selkoselällään olevine, kullanruskeine silmineen tajuttomasti, jäykästi ympärilleen…
»Ei mikään», sanoi Ida. »Pavor. Se on usein vielä paljon ankarampi.» Ja hän laski tyynesti syrjään työnsä, astui pitkine raskaine askeleineen Hannoa kohden ja asetti hänet takaisin peitteen alle puhuen hänelle samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä.
»Niinkö, vai 'pavor'… » sanoi rouva Permaneder. »Herääkö hän nyt?»
Mutta Hanno ei herännyt, vaikka hänen silmänsä olivat selällään ja vaikka hänen huulensa yhä liikkuivat…
»Mitä? Kas niin… Kas niin… Emme me nyt enää lorua… Mitä sinä sanot?» kysyi Ida. Rouva Permanederkin astui lähemmäksi kuunnellakseen tuota levotonta muminaa ja hokemista.
»… Tahdon… pikku… puutarhaan…» sanoi Hanno kankein kielin… »kastaa kukkiani…»
»Hän lausuu runojaan», selitti Ida Jungmann päätään pudistaen. »Kas niin, kas niin. Riittää jo, nuku nyt, poikaseni!…»