»Silloin… siellä aivastaa… kyssäniska vaari…» saneli Hanno huokaisten. Mutta äkkiä hänen kasvonpiirteensä muuttuivat, silmät sulkeutuivat puoliksi, hän liikutti päätään edestakaisin tyynyllä ja jatkoi hiljaisella, tuskaisella äänellä:
»Kuuhut paistaa huoneeseen, Lapsi itkee hiljalleen, Kello lyö jo kaksitoista, Herra auta angervoista!…»
Tämän sanottuaan hän nyyhkäisi, silmistä pusertuivat kyyneleet ja lähtivät vierimään hitaasti poskia pitkin… ja silloin hän heräsi. Hän syleili Idaa, katsoi kostein silmin ympärilleen, supisi tyytyväisesti »Tony-täti», käännähti ja nukkui sitten rauhallisesti edelleen.
»Kummallista!» sanoi rouva Permaneder Idan istuuduttua taas pöydän ääreen. »Mitä runoja ne olivat, Ida?»
»Ne ovat hänen lukukirjastaan», vastasi neiti Jungmann, »sen nimi on 'Pojan taikatorvi'. Ne ovat niin lystikkäitä… Hannolla on ollut nämä läksynä viime päivinä ja hän on puhunut paljon tuosta kyssäniskavaarista Tunnetko sinä sen runon?… Se oli aivan kaamea. Tuo kyssäniskavaari on kaikkialla, rikkoo keittokattilan, syö hillot, varastaa puut, estää rukin pyörimästä, nauraa ihmisille… ja viimeksi hän pyytää rukoilemaan puolestaan! Ja tämän hän nyt on saanut aikaan. Poika ei ajattele muuta päivällä eikä yöllä. Arvaapas mitä hän sanoi äsken? Hän sanoi pari kolme kertaa: 'Ei hän tahdo tehdä pahaa, eikö totta, Ida, ei hän tahdo tehdä pahaa… Hän tekee niin siksi, että hän on surullinen, ja sitten hän on vielä surullisempi… Mutta kun rukoilee, ei hänen enää tarvitse tehdä niin!’ Ja tänä iltanakin, kun hänen äitinsä tuli sanomaan hyvää yötä ennen konserttiinmenoaan, kysyi poika häneltä, pitikö hänen rukoilla kyssäniskavaarin puolesta…»
»Rukoiliko hän?»
»Ei ääneen, mutta luultavasti itsekseen. Mutta tuota toista runoa lukiessaan ei hän puhunut mitään, itki ainoastaan. Hän itkee niin vähästä, tuo poika raiska, eikä tahdo osata sitten ollenkaan lakata…»
»Mutta mikä siinä sitten on niin surullista?»
»Mistä minä tiedän… Hän ei pääse koskaan alkua pitemmälle, jota sanellessaan hän nytkin unissaan nyyhkytti… ja lopummalla hän taas itkee ajomiestä, joka jo neljän aikaan nousee olkivuoteeltaan…»
Rouva Permaneder nauroi liikutettuna, mutta tuli sitten vakavaksi.