»Tiedätkös, Ida, tuo ei ole ollenkaan hyvä, ei ollenkaan, että kaikki koskee häneen niin syvästi. Ajomies nousee neljältä — hyvänen aika, sehän on luonnollista, koska hän on ajomies. Lapsella näkyy olevan taipumusta ottaa kaikki asiat liiaksi sydämelleen — olen huomannut sen jo ennen — ja sen täytyy kuluttaa häntä. Siitä pitäisi puhua kerran vakavasti Grabowille… Mutta toiselta puolen on niin», lisäsi hän vieden käsivarret ristiin ja rummuttaen tyytymättömästi jalkansa kärkeä maahan, »että Grabow alkaa käydä vanhaksi, ja vaikka hän on äärettömän hyvä ja vilpitön ihminen, en minä anna hänelle kovin suurta arvoa lääkärinä, Ida, Jumalaparatkoon. Esimerkiksi juuri mitä tulee Hannon heräämiseen yöllä, hänen tuskakohtauksiinsa unessa… Grabow tietää niistä, mutta ei tee muuta kuin toteaa, mitä se on, ja sanoo sen latinalaisen nimen: pavor nocturnus… hyvä Jumala, se on sangen opettavaa… Hän on hyvä mies ja hyvä perheystävä, mutta mikään nero hän ei ole. Etevä mies on toisen näköinen ja hänestä näkyy jo nuorena, että hänessä on jotakin erikoista. Grabow on elänyt vuonna neljäkymmentäkahdeksan. Hän oli nuori silloin. Mutta luuletko hänen milloinkaan innostuneen — innostuneen vapaudesta ja oikeudesta ja etuoikeuksien ja mielivallan kukistamisesta. Hän on oppinut mies, mutta minä olen varma siitä, että silloiset yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt ovat jättäneet hänet aivan kylmäksi. Hän ei ole milloinkaan intoillut, ei milloinkaan mennyt yli rajojen… Hänen pitkät, lempeät kasvonsa ovat aina olleet samanlaiset, hän on määrännyt lääkkeeksi kyyhkyspaistia ja ranskanleipää ja vakavammassa tapauksessa ruokalusikallisen kamomillateetä… Hyvää yötä, Ida… Ehei, maailmassa on aivan toisenlaisia lääkäreitä!… Vahinko, etten saanut tavata Gerdaa…. Kiitos, käytävässä on vielä valoa… Hyvää yötä.»

Kun rouva Permaneder ohimennessään avasi ruokasalin oven huutaakseen veljelleen hyvää yötä arkihuoneeseen, näki hän, että koko huonerivi oli valaistu ja että Thomas kulki edestakaisin kädet selän takana.

NELJÄS LUKU.

Yksin jäätyään oli senaattori istuutunut entiselle paikalleen pöydän ääreen, ottanut esiin silmälasinsa ja aikonut jatkaa sanomalehden lukua. Mutta parin minuutin kuluttua oli hän jo nostanut katseensa painetusta paperista ja tuijottanut rävähtämättä, asentoaan muuttamatta kauan aikaa oviverhojen välitse pimeään salonkiin.

Miten toisiksi muuttuivatkaan hänen kasvonsa hänen yksin jäätyään! Suun ja poskien lihakset, jotka tavallisesti olivat niin ankaran kurin alaisina, herpaantuivat ja veltostuivat; oli aivan kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen jo kauan vain tahdonponnistuksella pysytetty valpas, huomaavainen, rakastettava ja tarmokas ilmeensä vaihtui kiusaantuneen väsymyksen ilmeeksi. Hänen silmänsä, jotka tuijottivat sameina ja surullisina ja hajamielisinä yhteen paikkaan, kyyneltyivät, ja hän käsitti, rohkenematta enää pettää itseänsä, kaikista päässään pyörivistä sekavista, painostavista ja rauhattomista ajatuksista yhden ainoan — sen epätoivoisen ajatuksen, että Thomas Buddenbrook oli neljänkymmenenkahden ikäisenä uupunut mies.

Hän siveli hitaasti ja syvään hengittäen otsaansa ja silmiään, sytytti koneellisesti uuden savukkeen, vaikka tiesi sen tekevän pahaa, ja tuijotti edelleen savun läpi pimeään… Minkä vastakohdan muodostivatkaan hänen piirteittensä kärsivä velttous ja tuo sankarimaiseen tapaan kammattu ja hoidettu pää — hajuvesin pirskoitettuine, suipoiksi kierrettyine viiksineen, äärimmäisen tarkasti ajeltuine leukoineen ja poskineen ja huolellisesti käherrettyine tukkineen, jonka alkava harventuminen päälaella oli mahdollisuuden mukaan peitetty ja joka muodosti syvän lahdekkeen kummallekin ohimolle. Se oli kammattu kapealle jakaukselle eikä lainehtinut enää kiharoina korvien yli, kuten ennen, vaan oli lyhyeksi leikattu, ettei sen harmaantumista huomattaisi… Hän itse tunsi tuon vastakohdan ja tiesi, ettei kukaan kaupunkilainen voinut olla huomaamatta ristiriitaa, joka oli olemassa hänen eloisan, jäntevän toimeliaisuutensa ja kasvojen himmeän kalpeuden välillä.

Ei niin, ettei hän olisi ollut kuten ennenkin tärkeä ja korvaamaton henkilö kaupungin asioissa. Ystävät toistivat hänelle lakkaamatta pormestari tohtori Langhalsin sanoja, tämän vahvistaessa kauas kuuluvalla äänellä edeltäjänsä Överdieckin lausuntoa siitä, että senaattori Buddenbrook oli pormestarin oikea käsi. Eivätkä kadehtijat voineet tätä kieltää. Mutta kauppahuone Johann Buddenbrook ei enää ollut sama kuin se oli ollut ennen; ja tämä oli niin julkinen totuus, että herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta saattoi kertoa sen vaimolleen heidän syödessään yhdessä silavakeittoaan päivällisverokseen… ja tuo totuus pani Thomas Buddenbrookin ähkymään.

Ja kuitenkin hän itse oli pääsyyllinen sen levenemiseen. Hän oli rikas mies, eikä yksikään kauppahuoneen kärsimistä tappioista, ei edes vuoden kuudenkymmenenkuuden vakava vaurio, ollut voinut todenteolla horjuttaa sen asemaa. Mutta vaikka hän tietenkin edusti asemaansa samaan tapaan kuin ennen ja vaikka hänen pitämillään päivällisillä oli tarjona vieraiden odottama määrä ruokalajeja, oli kuitenkin kuvitelma, että hänen onnensa ja menestyksensä olivat mennyttä, kuvitelma, joka pikemminkin oli sisäinen tuntemus kuin ulkonaisiin tosiseikkoihin perustuva totuus, saattanut hänet niin epäluuloisen arkuuden valtaan, että hän alkoi, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen, käännellä rahoja käsissään ja harjoittaa pikkumaisen tarkkaa säästäväisyyttä taloudessaan. Tuhat kertaa oli hän jo katunut uuden kalliin talonsa rakennuttamista, joka ei ollut, niin hän luuli, tuottanut muuta kuin pelkkää onnettomuutta. Kesänaikaiset matkat peruutettiin, ja pieni kaupunkipuutarha sai korvata oleskelun rannikolla tai vuoristossa. Ateriat, jotka hän nautti puolisonsa ja pikku Hannon kanssa, olivat hänen uudistuneen käskynsä mukaan niin yksinkertaiset, että se vaikutti naurettavalta laajan parkettilattiaisen ruokasalin muun komeuden rinnalla, johon kuului korkea, ylellisesti koristettu katto ja mahtavat tammiset huonekalut. Jo kauan aikaa oli jälkiruokaa saanut olla vain sunnuntaisin… Hänen pukeutumisessaan ei tapahtunut muutosta. Mutta Anton, talon monivuotinen palvelija, tiesi kuitenkin kertoa keittiössä, että senaattori vaihtoi nykyään aluspaitaa vain joka toinen päivä, koska pesu kulutti hienoja alusvaatteita… Hän tiesi enemmänkin. Hän tiesi senkin, että hänen oli lähdettävä paikastaan. Gerda pani vastaan; kolme palvelijaa ei riittänyt näin suuren talon kunnossapitoon. Mutta mikään ei auttanut: Anton sai kohtuullisen rahalahjan ja hänen oli jätettävä paikkansa kuskinpukilla, jossa istuen hän monet vuodet oli kyydinnyt Thomas Buddenbrookin senaattiin.

Näiden määräysten mukainen oli myös kauppa-asioiden nykyinen iloton tahti. Niissä ei näkynyt enää jälkeäkään siitä uudesta virkeästä hengestä, jolla Thomas Buddenbrook kerran oli elävöittänyt toimintansa, — ja hänen kumppaninsa, herra Friedrich Wilhelm Marcus, jonka yhtiöosuus oli vain hyvin pieni ja jolla ei milloinkaan ollut ollut tuntuvampaa vaikutusta asioiden menoon, oli luonnostaan kokonaan aloitekykyä vailla.

Vuosien kuluessa oli tämän pikkumaisuus lisääntynyt ja muuttunut suorastaan omituisuudeksi. Hän tarvitsi neljännestunnin sikarin leikkaukseen ja sen kärjen pistämiseen rahakukkaroonsa, minkä hän teki arvelevasti viiksiä sivellen, rykien ja epäluuloisesti ympärilleen vilkuen. Iltaisin, kaasulamppujen valaistessa kirkkaasti konttorin joka nurkan, ei hän jättänyt milloinkaan asettamatta palavaa kynttilää pulpetilleen. Sillä joka puolen tunnin kuluttua hän nousi mennäkseen vesijohdon ääreen, jossa kasteli koko päänsä. Eräänä päivänä oli hänen pulpettinsa alle sattumalta joutunut tyhjä viljasäkki, jota hän luuli kissaksi ja koetti koko henkilökunnan riemuksi hätistää pois… Ei, hänessä ei ollut miestä puuttumaan pontevasti asiain kulkuun kumppaninsa nykyisen masennuksen aikana, ja usein valtasi senaattorin, kuten esimerkiksi nyt hänen tuijottaessaan raukein silmin salin pimeyteen, häpeä ja epätoivoinen kärsimättömyys ajatellessa sitä mitätöntä pikkupuuhailua, johon kauppahuone Johann Buddenbrook viime aikoina oli vaipunut.