Mutta eikö tämä ollut hyvä? Onnettomuuskin kestää aikansa, ajatteli hän. Eikö ole viisasta pysyä hiljaa niin kauan kuin se vallitsee meitä, pysyä rauhallisena ja odottavana ja kerätä uusia sisäisiä voimia? Miksi tuo ehdotus nyt oli tullut hänen mietittäväkseen, häiriten hänen viisasta alistumisvaihettaan ja täyttäen hänen mielensä epäilyllä ja ajatuksilla! Oliko aika täyttynyt? Oliko tämä viittaus? Oliko se rohkaisu uuteen taisteluun ja nousuun? Hän oli työntänyt luotaan tuon vaatimuksen niin päättävällä äänellä kuin suinkin osasi. Mutta oliko asia Tonyn lähdettyä todellakin rauennut? Ei se siltä näyttänyt, koska hän kerran istui tässä miettien. »Ihminen kiihtyy vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa kyllin voimakkaasti vastustaa»… Tuo pikku Tony oli hemmetin ovela ihminen!
Mitä hän oli sanonut Tonylle? Hän oli antanut hyvin hyvän ja sattuvan vastauksen ja muisti sen hyvin. »Epäpuhtaisiin vehkeilyihin… kalastelemaan sameissa vesissä… saattamaan toisen perikatoon»… näin hän oli sanonut. Mutta hänen täytyi kysyä itseltään, sopivatko noin voimakkaat sanat kyseessä olevaan tapaukseen. Konsuli Hermann Hagenström ei olisi sellaisia hakenut eikä löytänyt. Oliko Thomas Buddenbrook kauppias, teon mies, vai hempeä mietiskelijä?
Siinäpä olikin asian ydin; se oli aina, niin kauan kuin hän muisti, ollut hänen ratkaistavanaan! Elämä oli kovaa, ja kauppaelämä oli häikäilemättömyydessään ja epätunteellisuudessaan koko elämän vertauskuva. Seisoiko Thomas Buddenbrook, kuten hänen esi-isänsä, tanakasti tuon karun käytännöllisen elämän pohjalla? Hänellä oli usein, kuten nyt, ollut aihetta epäilyyn. Hänen oli usein jo nuorena täytynyt korjailla tunteitaan tuon elämän mukaan… Mahtaisiko hän milloinkaan oppia olemaan kova ja kärsimään kovuutta tuntematta sitä kovuudeksi? — siitä oli kysymys.
Hän muisti, minkä vaikutuksen häneen oli tehnyt vuoden kuudenkymmenenkuuden tapaus, ja hänessä heräsivät eloon silloiset sanomattoman tuskalliset tunteet. Hän oli menettänyt suuren määrän rahaa… mutta se ei ollut ollut julmin puoli asiassa! Julminta oli ollut se, että hänen oli täytynyt ensi kerran tuntea omassa nahassaan koko kauppaelämän ehdoton raakuus, jolloin kaikkien hyvien, lempeiden ja rakastettavien ominaisuuksien ja tunteiden oli täytynyt madella karkean, alastoman ja vallanhaluisen itsesäilytysvaiston edessä ja jolloin kärsitty onnettomuus ei herättänyt ystävissä, parhaissa ystävissä osanottoa ja myötätuntoa vaan — »epäluuloa», kylmää, edentävää epäluuloa. Eikö hän ollut tiennyt sitä? Oliko hän oikeutettu sitä ihmettelemään? Kuinka hän olikaan hävennyt myöhemmin parempina ja voimakkaampina hetkinä, että hän silloisina unettomina öinä oli kapinoinut inhon vallassa, parantumattomasti haavoitettuna elämän rumaa ja häpeämätöntä kovuutta vastaan!
Miten joutavaa se oli ollut! Miten naurettavat nuo mielenliikkeet olivat olleet joka kerran! Miten oli ylimalkaan mahdollista, että hänessä oli sellaisia herännytkään? Sillä hänen täytyi kysyä itseltään vielä kerran: Oliko hän käytännön mies vai tunteellinen uneksija?
O, hän oli tehnyt itselleen tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja oli vastannut siihen voimakkaina hetkinä toisella tapaa ja heikompina toisin. Mutta hän oli siksi terävänäköinen ja rehellinen, että hänen täytyi lopultakin tunnustaa olevansa sekoitus kumpaakin.
Koko elämänsä ajan oli hän esiintynyt ihmisten edessä toimenmiehenä; mutta jos hän oli sitä, eikö hän ollut ollut sitä tietoisen harkinnan perusteella, goetheläisine mielilauseineen? Hänellä oli siihen aikaan ollut menestystä… mutta eikö se ollut johtunut vain järkeilyn pohjalta nousseesta innostuksesta ja tarmosta? Ja kun hän nyt oli kadottanut nuo tunteet, kun hänen voimansa näytti tyhjentyneen, — suokoon Jumala, ettei ainiaaksi — eikö se ollut tuon kestämättömän tilan, hänen sisimmässään riehuvan luonnottoman ja repivän vastakohtaisuuden seurausta?… Olisivatko hänen isänsä, isoisänsä, kantaisänsä ostaneet kasvavaa viljaa? Samantekevä!… Samantekevä!… Mutta he olivat olleet käytännön miehiä, ehjempiä, täydellisempiä. voimakkaampia, luonnollisempia kuin hän, sitä ei käynyt kieltäminen!…
Hänet valtasi syvä rauhattomuus, liikunnon, tilan ja valon tarve. Hän työnsi tuolinsa syrjään, meni salongin puolelle ja sytytti monta lamppua keskipöydän yläpuolella riippuvassa kruunussa. Sitten hän jäi seisomaan, kiersi hitaasti ja suonenvedontapaisesti pitkien viiksiensä päitä ja katseli hajamielisesti ympärilleen tuossa loisteliaasti sisustetussa huoneessa. Se anasti arkihuoneen kera koko talon päätyleveyden, se oli kalustettu vaaleilla kaarevamuotoisilla huonekaluilla ja sillä oli suurine konserttiflyygeleineen, jonka päällä oli Gerdan viululaatikko, flyygelin vieressä seisovine täyteenahdettuine nuottihyllyineen, leikkelyksin koristettuine nuottitelineineen ja ovien yläpuolella olevine korkokuvineen, jotka kuvasivat soittavia amoriineja, täysi musiikkihuoneen leima. Uloke oli koristettu palmuilla.
Senaattori Buddenbrook seisoi pari kolme minuuttia liikkumatta paikallaan. Sitten hän ryhdistäysi, meni takaisin arkihuoneeseen, pistäytyi sieltä ruokasaliin ja sytytti sielläkin lamput. Hän toimitti jotakin ruokakaapin luona, joi sydäntään rauhoittaakseen tai jotakin tehdäkseen lasillisen vettä ja lähti sitten nopeasti, kädet selän takana, talon toisiin pimeisiin huoneisiin. »Tupakkahuoneessa» oli tummat huonekalut ja puupaneeli. Hän avasi koneellisesti savukekaapin, sulki sen jälleen ja kohotti pelipöydällä olevan pienen tammisen arkun kantta, jonka sisällä oli korttipakkoja, merkintäkirjoja ja muita pelivehkeitä. Hän antoi luisten pelimarkkojen soljua kalisten sormiensa läpi, sulki kannen ja lähti taas vaeltamaan edelleen.
Tupakkahuoneen vieressä oli pieni kammio, jonka ikkunassa oli moniväriset ruudut. Siinä ei ollut muuta sisustusta kuin pari kevyttä tarjoilupöytää, joiden päällä oli liköörilaatikko. Siitä jouduttiin saliin, joka jälleen suunnattomine parkettilattioineen ja neljine korkeine, viininpunaisilla verhoilla varustettuine, puutarhaan päin antavine ikkunoineen ulottui rakennuksen toisesta reunasta toiseen. Salissa oli pari jykevää, matalaa sohvaa, joiden päällys oli samanvärinen kuin verhot, ja joukko korkeaselkäisiä tuoleja, jotka seisoivat vakavina seinäviertä pitkin. Oli myös uuni, jonka ristikkoluukun taakse oli järjestetty tekohiiliä, jotka punaisine kiiltopaperiliuskoineen näyttivät aivan luonnollisilta. Peilin edessä olevalla marmorilevyllä oli kaksi valtavaa kiinalaista vaasia…