Nyt oli koko huonerivi osittain valaistu, aivan kuin juhlan jälkeen, viimeisen vieraan lähdettyä. Senaattori kulki kerran lattian poikki pituudelleen ja jäi sitten seisomaan kabinettia vastapäätä olevan ikkunan ääreen katsoen puutarhaan.
Kuu loisti korkealta repaleisten pilvien lomista, ja suihkukaivon vesi lipisi hiljaa pähkinäpuun raskaiden oksien alla. Thomas katsoi huvimajaa, joka oli puutarhan päässä, pientä valkohohtoista pengertä obeliskeineen, säännöllisiä hiekkakäytäviä, kuohkeita, hiuskarvalleen tasaisiksi leikattuja kukkasaarekkeita ja ruohokenttiä… mutta koko tuo siro, täydellinen suhdallisuus kiusasi ja loukkasi häntä sen sijaan että se olisi suonut hänelle rauhaa. Hän tarttui ikkunanripaan, painoi otsansa sitä vasten ja antoi ajatusten jälleen vaeltaa tuskallista latuaan.
Minne ne hänet johtivat? Hän muisti erään lauseen jonka hän äskettäin oli antanut livahtaa huuliltaan puhuessaan sisarensa kanssa ja joka heti, kun hän oli sen sanonut, oli suututtanut häntä tarpeettomuudellaan. Hän oli puhuessaan kreivi Strelitzistä ja maalaisaatelista ilmaissut selvin sanoin sen mielipiteen, että tuottaja oli välikauppiaaseen nähden korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa. Oliko se osuvasti sanottu? Hyvä Jumala, se oli niin äärettömän yhdentekevää! Mutta oliko hänen asiansa lausua tuo ajatus, herättää se pohdittavaksi, ylimalkaan keksiä koko ajatusta? Saattoiko hän puolustaa isänsä, isoisänsä, yhdenkään ammattitoverinsa edessä sitä, että oli antautumat tuon ajatuksen valtaan ja tullut pukeneeksi sen sanoiksi? Mies, joka seisoo varmana ammatissaan, tuntee vain sen, puhuu vain siitä, antaa arvoa vain sille…
Hän tunsi äkkiä veren tulvehtivan kuumana poskilleen, tunsi miten hän punastui erään toisen muiston johdosta. Hän näki itsensä kävelemässä veljensä Christianin kanssa Mengstrassen talon puutarhassa riitaantuneena… Christian oli lausunut epähienolla ja loukkaavalla tavallaan useiden henkilöiden kuullen sellaista, josta hän raivostuneena, äärimmäisiin asti kiihtyneenä oli vaatinut tämän tilille. Pohjaltaan on jokainen kauppias petkuttaja, oli hän sanonut… Kuinka? Oliko tuo satunnainen, joutava lause niin kovin erilainen kuin se, mitä hän juuri äsken oli itse sanonut sisarelleen? Hän oli ollut kuohuksissaan, oli pannut jyrisevän vastalauseen sitä vastaan… Mutta miten tuo pikkuinen ovela Tony olikaan sanonut? Ihminen kiihtyy vain silloin…
»Ei!» sanoi senaattori äkkiä ääneen, kohotti kiivaasti päänsä, ponnahutti itsensä kauemmas ikkunasta ja sanoi taas ääneen: »Nyt sen pitää loppua!» Sitten hän rykäisi päästäkseen irti epämieluisasta tuntemuksesta, jonka hänen oman äänensä kuuleminen oli synnyttänyt, kääntyi ja alkoi astua nopeasti, kädet selän takana, huoneesta huoneeseen.
»Nyt sen pitää loppua!» toisti hän. »Pitää! Minusta tulee tyhjäntoimittaja, tylsämielinen, suurempi houkkio kuin Christianista!» Oli mainio asia, että hän nyt tiesi mihin hän oli ollut joutumaisillaan! Hänen oli korjattava suuntansa! Väkisin!… Saammepa nähdä… saammepa nähdä… minkälainen ehdotus hänelle olikaan tehty? »Sato… Pöppenraden kasvava vilja? Minä suostun!» sanoi hän huohottaen ja ravistaen toista kättään etusormi ojossa. »Minä suostun!»
Tämä oli niinsanottua uhkapeliä. Tilaisuus kaksintaa kädenkäänteessä neljänkymmenen tuhannen markan pääoma!… Se oli merkki, viittaus nousuun! Oli kysymyksessä uusi alku, uusi yritys, jonka vaaranalaisuus perustui oikeastaan vain siveellisten epäilysten kumoamiseen. Jos se onnistuisi, oli hän jälleen päässyt entiseen tahtiinsa, saisi takaisin rohkeutensa, pitelisi taas onnea ja menestystä käsissään sisäisillä jäntevillä voimillaan…
Tämä tilaisuus oli nyt ainakin livahtava herrojen Strunck & Hagenströmin käsistä! Seudulla oli liike, joka henkilökohtaisten suhteiden vuoksi oli etuoikeutettu!… Juuri nuo henkilökohtaiset suhteet olivat päätekijänä asiassa. Tämä ei ollut mikään tavallinen kauppa, joka solmitaan kylmästi ja muodollisesti. Sillä oli Tonyn välityksellä esitettynä puolittain yksityisasian leima, jonka käsittelyssä tarvittiin hienotunteisuutta ja huomaavaisuutta! Hermann Hagenström ei olisi ollut paikallaan tässä!… Thomas tahtoi ottaa tilaisuudesta vaarin, koska oli kauppias, ja jälkeenkin päin, myydessään, oli hän pitävä puolensa! Toiselta puolen saattoi hän tehdä ahdinkoon joutuneelle tilanomistajalle palveluksen, johon hän, juuri hän, sen kautta, että Tony oli tämän rouvan ystävä, oli ainoa oikea mies. Kirje valmiiksi siis… vielä tänä iltana… ei virkapaperille, vaan yksityisarkille, johon oli painettu vain »senaattori Buddenbrook» — kirje, jonka tuli olla mitä huomaavaisin ja jossa hän kysyisi, sopiko hänen saapua lähipäivinä käymään. Oli se sentään hiukan pulmallinen asia, hiukan hyllyväpohjainen yritys, jota tuli käsitellä varoen… Mutta juuri siksi omiaan hänelle!
Ja hänen käyntinsä kiihtyi ja hengityksensä syveni. Hän istahti hetkiseksi, hypähti pystyyn ja käveli uudelleen huonerivin halki, ajatteli vielä kerran kaiken alusta alkaen, ajatteli herra Marcusta, Hermann Hagenströmiä, Christiania ja Tonyä, näki Pöppenraden keltaisen viljan huojuvan tuulessa, uneksi kauppahuoneen yleisestä noususta, joka oli seuraava tätä yritystä, karkoitti vihaisesti kaikki empivät äänet, ravisti kättään ja sanoi: »Minä teen sen!»
Rouva Permaneder aukaisi ruokasalin oven ja huusi hänelle »hyvää yötä!» Hän vastasi tietämättään. Gerda, josta Christian oli eronnut portilla, astui sisään, ja hänen erikoisissa, lähekkäin olevissa silmissään oli musiikin luoma arvoituksellinen ilme. Senaattori jäi koneellisesti seisomaan hänen eteensä, kysyi koneellisesti espanjalaisen soittoniekan menestystä ja konsertin kulkua ja sanoi sitten tulevansa myös aivan heti nukkumaan: