Mutta hän ei mennyt levolle, vaan alkoi taas kulkea. Hän ajatteli vehnä-, ruis-, kaura- ja ohrasäkkejä, jotka olivat täyttävät »Löwen», »Walfischin», »Eichen» ja »Linden» varastohuoneet, mietti hintaa, jonka tarjoaisi, meni keskiyöllä hiljaa alas konttoriinsa ja kirjoitti herra Marcuksen steariinikynttilän valossa yhteen menoon kirjeen herra von Maiboomille Pöppenradeen, kirjeen, joka tuntui hänestä — hänen lukiessaan sen läpi pää kuumeisena ja raskaana, parhaimmalta ja hienotunteisimmalta minkä hän koko elämässään oli laatinut.
Tämä tapahtui yöllä vasten toukokuun 27:ttä päivää. Seuraavana päivänä ilmoitti hän sisarelleen keveästi ja leikkisästi harkinneensa nyt asiaa joka puolelta ja tulleensa siihen tulokseen, ettei hän voinut antaa rukkasia herra Maiboomille ja jättää tätä jonkun kiristäjän käsiin. Toukokuun 30:ntenä lähti hän Rostockiin ja sieltä vuokravaunuissa maalle.
Hänen mielialansa oli lähipäivinä mitä parhain, hänen käyntinsä jäntevä ja vapaa, hänen ilmeensä ystävällinen. Hän kiusoitteli Klothilde-parkaa, nauroi sydämestään Christianin vehkeille, ilvehti Tonyn kanssa, leikki pyhänä kokonaisen tunnin Hannon kanssa tämän »korokkeella» toisessa kerroksessa auttaen poikaansa vipuamaan pikkuruikkuisia viljasäkkejä pieneen tiilenpunaiseen varastoaittaan, matkien työmiesten pitkäveteisiä hoilaavia huutoja… ja piti raatihuoneella 3:na päivänä kesäkuuta niin repäisevän hauskan puheen maailman ikävimmästä asiasta, jostakin verokysymyksestä, että kaikki kannattivat häntä ja konsuli Hagenström, joka oli vastustanut häntä, joutui yleisen naurun alaiseksi.
VIIDES LUKU.
Ei puuttunut paljoa — johtuipa se sitten senaattorin huomaamattomuudesta tai tahdosta — ettei eräs tosiseikka jäänyt unhoon, tosiseikka, jota nyt rouva Permaneder, joka oli parhaiten ja hartaimmin perehtynyt sukupapereihin, alkoi toitottaa koko maailmalle. Se oli, että papereiden mukaan kauppahuoneen perustamispäivä oli heinäkuun seitsemäs päivä vuonna 1768 ja että nyt koitti tuon perustamisen satavuotispäivä.
Näytti melkein siltä kuin Thomas olisi tullut kiusaantuneeksi Tonyn täydellä äänellä huomauttaessa hänelle tästä. Hänen mielialansa ei ollut pysynyt valoisana. Pian oli hän jälleen tullut hiljaiseksi, kenties entistä hiljaisemmaksi. Hän saattoi lähteä konttorista kesken työtä puutarhaan, jossa alkoi kävellä rauhattomasti edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin kuin pidätettynä paikalleen ja peittäen huoahtaen silmänsä kädellään. Hän ei sanonut mitään, ei purkanut kenellekään ajatuksiaan… kenellepä hän olisikaan sen tehnyt? Herra Marcus oli — mikä ihmeellinen näky — ensi kertaa elämässään suuttunut kumppaninsa ilmoittaessa hänelle lyhyesti Pöppenraden kaupasta ja oli kieltäytynyt kaikesta osanotosta ja vastuusta. Mutta sisarelleen, rouva Permanederille, ilmaisi Thomas eräänä torstai-iltana kadulla erotessaan huolensa tämän mainitessa jotakin Pöppenraden viljasta, puristi tämän kättä ja sanoi nopeasti ja hiljaa: »Voi Tony, kunpa minä olisin jo myynyt tuon viljan!» Sitten hän kääntyi äkkiä pois jättäen Antonie-rouvan ällistyneenä ja liikutettuna kadulle… Tuo äkillinen kädenpuristus oli ilmaissut murtumaisillaan olevaa epätoivoa, tuo kuiskauksentapainen lause kauan pidätettyä pelkoa… Mutta Tonyn yrittäessä toisen kerran palata asiaan oli hän sulkeutunut sitä suurempaan vaiteliaisuuteen, häveten hetkellistä heikkouttaan, katkeroituneena siitä, ettei voinut vastata yrityksestä itsensä edessä…
Ja hän sanoi raskaasti ja kiusaantuneesti: »Voi, hyvä ystävä, jospa pääsisimme muistamasta koko asiaa!»
»Koko asiaa, Tom! Mahdotonta! Kuinka me voisimme sivuuttaa tuon tosiseikan? Pitäisikö koko kaupungin unohtaa tuon päivän merkitys?»
»En sanokaan sen olevan mahdollista, sanon vain, että minä mieluummin näkisin tuon päivän sujuvan huomaamattomasti. On kaunista juhlia menneisyyttä silloin, kun toivoo hyvää tulevaisuudelta… On mieluisaa muistella isiään, kun tietää olevansa heidän kanssaan yhtä sekä toimineensa aina heidän tapansa mukaisesti… Kun tuo juhlapäivä olisi sattunut parempaan aikaan… En ole juhlimistuulella.»
»Et saa puhua noin, Tom. Et voi tarkoittaa totta, sillä tiedät, että olisi häpeä, ikuinen häpeä, jos kauppahuone Johann Buddenbrookin satavuotispäivä menisi ohi kenenkään tietämättä! Olet vain hiukan hermostunut nyt, ja minä tiedän mistä syystä… vaikka en huomaa mitään hermostumisen syytä… Mutta kun se päivä on edessä, olet sinä oleva yhtä iloinen kuin kaikki me muut…»