Hän oli oikeassa, tuota päivää ei saanut sivuuttaa vaieten. Eikä aikaakaan, niin »Sanomissa» näkyi edeltävä uutinen, jossa luvattiin vanhan tunnetun kauppahuoneen perinpohjainen historiikki juhlapäivän ehtiessä — eikä sitäkään olisi tarvittu herättämään arvoisan kauppasäädyn huomiota. Mutta mitä itse sanottuun sukuun tulee, oli Justus Kröger ensimmäinen, joka otti asian puheeksi torstaina, ja rouva Permaneder huolehti siitä, että kunnianarvoisa nahkasalkku ilmestyi jälkiruoan perästä juhlallisesti pöydälle, ja luki siitä alkujuhlallisuudeksi edesmenneen Johann Buddenbrookin, Hannon isoisänisoisän, liikkeen perustajan elämää koskevat päivämäärät. Hän luki milloin tällä oli ollut nokkosrokko ja milloin oikea rokko, milloin tämä oli pudonnut alas kolmannesta kerroksesta kuivaushuoneen lattialle ja milloin hän oli ollut ankarassa kuumetaudissa saaden raivokohtauksen — luki tämän kaiken uskonnollisella hartaudella. Mutta se ei vielä riittänyt, hän luki yhä vanhempia asioita, alkaen 16:nnesta vuosisadasta, jossa kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, ja vielä siitäkin taapäin Grabaun raatiherraan ja rostockilaiseen pukuräätäliin asti, joka oli ollut »hyvin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja jolla oli ollut niin summaton määrä kuolleita ja eläviä lapsia… »Miten erinomainen ihminen!» huudahti hän ja ryhtyi sitten lukemaan vanhoja kellastuneita, revenneitä kirjeitä ja juhlarunoja…
* * * * *
Herra Wenzel oli luonnollisesti ensimmäinen onnittelija seitsemäntenä päivänä heinäkuuta.
»Niin, herra senaattori, siitä on nyt sata vuotta!» sanoi hän käytellen kätevästi partaveistä ja hiomahihnaa… »Ja minä voin sanoa ajaneeni Buddenbrook-suvun herrojen partoja viisikymmentä vuotta. Sitä ehtii nähdä yhtä ja toista, kun joutuu ensimmäiseksi puheisiin johtajan kanssa aamulla… herra konsulivainaja oli myös aina puheliain aamulla ja kysyi minulta usein: 'Wenzel, mitä te arvelette rukiin hinnasta? Onko minun myytävä nyt vai vieläköhän se nousisi?'…»
»Niin, Wenzel, enkä minä voi kuvitella koko liikettämme ilman teitä. Teidän ammattinne on sangen viehättävä, kuten jo monesti olen sanonut. Kun te aamulla olette tehnyt kierroksenne, olette viisaampi kaikkia muita, sillä silloin teidän veitsenne alla ovat istuneet melkein kaikki suurimpien kauppahuoneiden johtajat ja te olette saanut nähdä millä tuulella kukin heistä on ollut. Ja tuota täytyy jokaisen kadehtia, sillä se on erittäin mieltäkiinnittävää.»
»Kyllä se on niin, herra senaattori. Mutta mitä herra senaattorin omaan tuuleen tulee, niin on herra senaattori, jos uskallan huomauttaa, taas tänään hiukan kalpea!»
»Niinkö? Minulla onkin päänsärky, eikä se arvatenkaan mene aivan heti ohi, sillä minulta taidetaan tänään vaatia yhtä ja toista.»
»Niin minäkin luulen, herra senaattori. Mielenkiinto on suuri, hyvin suuri. Katsokaapas, herra senaattori, ulos ikkunasta, kun minä olen ajanut ensin parran. Siellä on aikamoinen määrä lippuja! Ja Fischergruben rannassa seisovat 'Wullenwewer' ja 'Friederike Oeverdieck' aivan liputettuina…»
»No, kiirehtikää sitten, Wenzel, minulla ei ole hetkeäkään liikaa.» —
Senaattori ei tänään pukeutunut ensiksi konttoritakkiinsa, vaan puki ylleen vaaleihin housuihinsa kuuluvan mustan, avonaisen takin, jonka välistä näkyi valkoiset pikeeliivit. Aamulla oli odotettavissa vieraita. Hän heitti viimeisen silmäyksen pukeutumispeiliin, antoi vielä kerran pitkien viiksiensä kulkea käherrysraudan läpi ja kääntyi huoahtaen menemään. Päivä alkoi… Kunpa se olisi ollut jo ohi! Kunpa hän saisi hetkisenkään olla yksin, antaa piirteittensä höltyä! Nyt täytyi koko päivä ottaa vastaan satojen ihmisten onnentoivotuksia, vastata joka taholle sopivalla tavalla, löytää sattuvat sanat ja vivahdukset, vastata kenelle kunnioittavasti, kenelle vakavasti, kenelle ystävällisesti, sitten taas ivallisesti, leikillisesti, lempeästi, sydämellisesti… ja illalla oli yöhön asti kestävä juhla-ateria herroille raatihuoneenkellarissa…