Se ei ollut totta, että hänellä olisi ollut päänsärky. Hän oli vain väsynyt ja tunsi jälleen, hermojen ensi aamurauhan jälkeen, joutuvansa kalvavan epämääräisen alakuloisuuden valtaan… Miksi hän oli valehdellut? Eikö hänellä aina ollut ikäänkuin paha omatunto pahoinvointinsa johdosta? Minkätähden? Miksi?… Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä tuumimaan tätä.
Hänen astuessaan ruokasaliin tuli Gerda vilkkaasti häntä vastaan. Hänkin oli jo vastaanottopuvussa. Hänellä oli sileäkuosinen skottilaisesta kankaasta tehty hame, valkoinen pusero ja sen yllä ohut silkkinen, hänen paksun kuparinruskean tukkansa värinen zuaavijakku. Hän paljasti hymyillen leveät, tasaiset hampaansa, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen kauniit kasvonsa, ja hänen silmänsäkin, nuo lähetysten olevat, arvoitukselliset, ruskeat silmät sinertävine varjoineen, hymyilivät tänään.
»Minä olen ollut jo monta tuntia jalkeilla, josta voit arvata miten innokkaasti minä onnittelen sinua.»
»Älä ihmettä! Nuo sata vuotta ovat tehneet vaikutuksen sinuun!»
»Mitä syvimmän vaikutuksen!… Mutta onhan mahdollista, että sen on saanut aikaan myös yleinen juhlahumu… Mikä päivä! Katsopas tätäkin», sanoi hän osoittaen aamiaispöytää, joka oli ympäröity puutarhasta tuoduin kukkasin. »Tämä on neiti Jungmannin työtä… Mutta älä luule, että voit juoda teetä nyt. Salongissa odottavat sinua jo suvun tärkeimmät henkilöt, jotka ovat tuoneet lahjan, johon minäkin olen hiukan osallinen… Kuule, Thomas, tämä on tietysti vasta alkua. Minä koetan kestää päivälliseen asti, mutta sitten minä vetäydyn syrjään, sanon sen jo etukäteen. Taivas on vielä hävyttömän sininen, vaikka ilmapuntari on laskenut — se näyttää tosin kauniilta lippujen liehuessa… koko kaupunki on liputettu — mutta se merkitsee myös hirveätä kuumuutta… Tule nyt toisten luo… teen täytyy odottaa. Sinun olisi pitänyt nousta aikaisemmin ylös. Nyt sinun täytyy kestää ensimmäinen liikutus tyhjin vatsoin…»
Konsulitar, Christian, Klothilde, Ida Jungmann, rouva Permaneder ja Hanno olivat salongissa ja kaksi viimemainittua piteli vaivalla perheen lahjaa, suurta muistotaulua, pystysuorassa asennossa… Konsulitar syleili esikoistaan syvästi liikutettuna. »Rakas poikani, tämä on ihana päivä… ihana päivä…» saneli hän. »Me emme saa milloinkaan lakata kiittämästä Jumalaa hänen suuresta armostaan… suuresta armostaan…» Hän itki.
Senaattorin valtasi heikkous äidin syleillessä häntä. Oli kuin hänen sisimmässään jokin olisi irtaantunut ja jättänyt hänet. Hänen huulensa värisivät. Hänet valtasi raukea tarve saada jäädä äitinsä syliin, äitinsä rinnalle, tämän silkkipuvusta leviävään vienoon hajuveden tuoksuun silmät ummessa, näkemättä enää muuta, tarvitsematta sanoa muuta… Hän suuteli äitiä ja oikaisi vartalonsa ojentaakseen kätensä veljelleen, joka puristi sitä hajamielisen ja nolon näköisenä, jollainen hän oli kaikissa juhlatilaisuuksissa. Klothilde sanoi jotakin hidasta ja ystävällistä. Ja neiti Jungmann kumarsi ainoastaan syvään, samalla kuin hänen kätensä hypisteli hopeaisia kellonvitjoja, jotka riippuivat hänen litteällä rinnallaan…
»Tule tänne, Tom», sanoi rouva Permaneder vapisevin äänin, »me emme enää jaksa pidellä tätä Hannon kanssa.» Hän kannatti taulua melkein yksin, sillä Hannon käsivarsissa ei ollut paljon voimaa, ja oli haltioituneessa uupuneisuudessaan melkein marttyyrin näköinen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, hänen poskensa hehkuivat ja hänen kielenkärkensä liputti samalla epätoivoisen ja vallattoman näköisenä ylähuulta vasten…
»Niin, nyt on teidän vuoronne!» sanoi senaattori. »Mitäs teillä siinä on? Heittäkää irti, pannaan se maahan.» Hän asetti taulun flyygelin viereen seinää vasten ja jäi omaistensa ympäröimänä sen eteen.
Raskas, leikkauksin koristettu pähkinäpuukehys ympäröi lasilla päällystettyä pahvilevyä, johon oli kiinnitetty kauppahuone Johann Buddenbrookin neljän omistajan kuvat; näiden nimet ja syntymävuodet oli merkitty alle kultakirjaimin. Siinä oli erään vanhan öljymaalauksen mukaan tehty kuva Johann Buddenbrookista, perustajasta, pitkästä vakavasta herrasta, joka katsoi ankarin, tahdonlujin silmin kaularöyhyksensä yli; siinä oli Johann Buddenbrookin, Jean Jacques Hoffsteden ystävän leveät hymyilevät kasvot; siinä oli konsuli Johann Buddenbrookin kuva kohokauluksen sisään hukkuvine leukoineen, leveine poimuisine suineen ja henkevine, uskonnollisen haaveilun täyttämine silmineen; ja viimeksi Thomas Buddenbrookin oma, hiukan nuoremmalta ajalta oleva kuva… Tyylitelty kultainen rukiintähkä kulki kuvien välissä, joiden alle, samoin kullalla painettuna, oli merkitty rinnakkain vuodet 1768 ja 1868. Mutta ylinnä oli korkein goottilaisin kirjaimin, vanhanaikaisessa muodossaan, kantaisän suvulleen jättämä lause: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi.»