Hanno antautui hartaasti joulun tuoksujen ja äänien valtaan. Hän luki pää käteen nojaten jumalaistarustoaan, söi koneellisesti, etupäässä siksi, että se kuului asiaan, konvehteja, marsipaania, mantelikiisseliä ja luumukakkua, ja liian täyden vatsan aikaansaama ahdistava pinnistys yhtyi illan suloisen tunnelman kera kaihoisaksi onneksi. Hän luki taisteluista, jotka Zeuksen oli täytynyt kestää päästäkseen valta-asemaansa, ja kuunteli silloin tällöin puolella korvalla mitä maisemahuoneessa puhuttiin Klothilde-tädin tulevaisuudesta.
Klothilde oli varmasti onnellisin kaikista ja hän vastaanotti joka puolelta tulevat onnittelut ja pilailut hymyllä, joka kirkasti hänen tuhkanharmaat kasvonsa. Hänen äänensä värisi iloisesta liikutuksesta. — Hän oli saanut sijan »Johannisklosterissa». Senaattori oli vihdoinkin saanut toimitetuksi hänelle johtokunnan suostumuksen siihen, vaikka eräät herrat olivat nurisseet ja syyttäneet häntä sukulais-puolueellisuudesta. Maisemahuoneessa puheltiin nyt innokkaasti tuosta erinomaisesta laitoksesta, joka vastasi Mecklenburgissa, Dobberthienissä ja Ribnitzissä olevia, aatelisnaisia varten perustettuja koteja ja joiden tarkoitus oli suoda ansiokkaiden vanhojen sukujen varattomille tyttärille turvattu vanhuuden toimeentulo. Klothilde oli nyt saanut pienen, mutta varman eläkkeen, joka oli vuosien kuluessa kasvava; ja tultuaan määräikään oli hän saava oman rauhaisan ja siistin asunnonkin itse laitoksessa…
Pikku Johann lähti vähäksi aikaa täysikasvuisten pariin, mutta palasi sitten ruokasaliin, joka ei enää — vähennetyn valaistuksen vuoksi — tehnyt yhtä valtavaa vaikutusta kuin alussa, mutta joka nyt viehätti uudella tavalla. Siinä oli niin oudon tenhoisaa liikkua, aivan kuin hämärällä näyttämöllä näytännön jälkeen, kulisseja tarkastellen. Sai katsella läheltä ison joulupuun kultaheteisiä liljoja, ottaa käteensä seimen puisia eläimiä ja ihmisiä, etsiä kynttilää, joka oli saanut Betlehemin läpinäkyvän tähden loistamaan, ja kohotella alasriippuvaa pöytäliinaa, nähdäkseen pöydän alle kerätyt pahvi- ja käärepaperikasat.
Maisemahuoneen keskustelu kävi sitäpaitsi yhä vähemmän mielenkiintoiseksi. Luonnon pakosta oli viimein tuo määrätty kolkko asia tullut keskustelun alaiseksi, joka tähän asti oli sivuutettu vaieten juhlaillan kunniaksi, mutta joka ei hetkeksikään ollut poistunut kenenkään mielestä, nimittäin johtaja Weinschenkiä vastaan nostettu oikeusjuttu. Hugo Weinsehenk piti itse esitelmää siitä. Hän kertoi rajulla hilpeydellä yksityiskohtaisesti juhlan keskeyttämästä todistajien kuulustelusta, moitti kiihkeästi presidentti tohtori Philanderin liian selvästi huomattavaa ennakkomielipidettä ja arvosteli ylpeän pilkallisesti halveksuvaa tapaa, jolla virallinen syyttäjä tohtori Hagenström suvaitsi kohdella häntä ja hänen todistajiaan. Breslauer oli muuten vastannut hyvin sukkelasti eräisiin raskauttaviin syytöksiin ja vakuuttanut mitä varmimmin, ettei edes tarvinnut ajatella syyttävän tuomion langettamista. — Senaattori teki silloin tällöin jonkun kysymyksen kohteliaisuuden vuoksi, ja rouva Permaneder, joka istui olkapäät koholla sohvassa, mutisi pari vihaista voimasanaa Moritz Hagenströmiä vastaan. Mutta toiset olivat ääneti. He olivat niin ääneti, että johtajakin vähitellen vaikeni; ja ajan kiitäessä pikku Hannon mielestä kuin siivillä ruokasalissa vallitsi maisemahuoneessa painostava, huolestunut, tuskallinen seisahduksen tila, joka ei ollut poistunut vielä kello puoli yhdeksänkään, jolloin Christian palasi klubista vanhojenpoikien ja »hummaajien» joulunvietosta.
Sammunut sikarinpätkä pisti esiin hänen suustaan ja hänen sisäänvaipuneet poskensa olivat punaiset. Hän tuli salin läpi ja sanoi maisemahuoneeseen astuessaan: »Lapsukaiset, sali on kerrassaan suurenmoisen ihana! Weinschenk, meidän olisi pitänyt tuoda tänne Breslauer; hän ei ole varmaan milloinkaan nähnyt tällaista.»
Äänetön, rankaiseva syrjäsilmäys kohtasi häntä konsulittaren taholta. Christian vastasi siihen huolettoman kysyvällä ilmeellä. Kello yhdeksältä käytiin pöytään.
Kuten tavallisesti oli illallinen tänä iltana katettu pylväikköön.
Konsulitar lausui sydämellisen hartaasti vanhan pöytärukouksen:
»Tule, Jeesus vieraaksemme Siunaa meidän einehemme.»
jonka hän, samaten jouluillan perityn tavan mukaan, lopetti pienellä esityksellä, kehoittaen pääasiallisesti Buddenbrook-suvun jäseniä muistamaan kaikkia niitä, joilla ei ollut yhtä onnellinen joulu… Ja kun tämä oli tehty, istuuduttiin hyvällä omallatunnolla pöytään ja käytiin aluksi voisulassa keitettyjen karppien ja reininviinin kimppuun.
Senaattori pisti pari kalansuomusta kukkaroonsa, ettei loppuisi raha tulevan vuoden aikana. Mutta Christian huomautti yhtäkaikkisesti, etteihän siitä kuitenkaan ollut mitään apua, ja konsuli Kröger ei viitsinyt ryhtyä tuollaiseen varokeinoon, koska hänen ei enää tarvinnut pelätä kurssivaihteluita, hän kun eli rauhassa puolinetoista killinkeineen. Tuo vanha herra istui mahdollisimman etäällä rouvastaan, jonka kanssa hän pitkään aikaan ei ollut vaihtanut juuri sanaakaan, koska tämä ei herennyt lähettämästä salaa rahoja perinnöttömäksi tehdylle Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla, Lontoossa, Pariisissa tai Amerikassa — missä, sen tiesi vain hänen äitinsä — rappeutunutta kiertäjän elämäänsä. Hän rypisti synkästi otsaansa puheen kääntyessä toisen ruokalajin aikana suvun poissaoleviin jäseniin, nähdessään tuon heikon äidin kuivaavan silmiään. Muistettiin Frankfurtin ja Hampurin sukulaisia, joku mainitsi myös pahaa tarkoittamatta pastori Tiburtiuksen nimen, ja senaattori kilisti kaikessa hiljaisuudessa sisarensa lasia herrojen Grünlichin ja Permanederin terveydeksi, jotka myös tavallaan kuuluivat sukuun…