»Olen», sanoi senaattori tehden torjuvan liikkeen, mutta Christian jatkoi kertomistaan ruotsalaisen punssin liiallisen nauttimisen seurauksista sillä omituisella tahdittomuudella, joka vuosien kuluessa oli yhä lisääntynyt ja joka esti häntä huomaamasta, että nuo kuvailut olivat vastenmielisiä koko pöytäkunnan mielestä ja etteivät ne olleet paikallaan tänä iltana ja tässä ympäristössä — kunnes hän katsoi luonnehtineensa asian tarpeeksi tyhjentävästi ja vaikeni vähitellen.
Ennenkuin käytiin käsiksi juustoon ja voihin, piti konsulitar vielä pienen puheen omaisilleen. Joskaan ei kaikki ollut vuosien kuluessa muodostunut sellaiseksi kuin tietämätön ihminen lyhytnäköisyydessään olisi toivonut, oli sentään saatu kokea siksi suurta näkyvää siunausta, että se riitti täyttämään sydämet kiitollisuudella. Juuri onnen ja ankarien koetusten vaihtelu osoitti, ettei Jumala ollut milloinkaan ottanut kättään suvun kohtaloiden johdosta, vaan että hän oli ohjannut niitä ja ohjasi edelleen omien syvien ja viisaiden aivoitustensa mukaan, joita ihminen ei ollut oikeutettu kärsimättömästi tutkimaan ja epäilemään. Ja juotakoon nyt toivovin sydämin ja yksimielisesti suvun menestymisen ja tulevaisuuden malja, tulevaisuuden, joka oli jatkuva vielä sitten kun sen vanhat ja keski-ikäiset jäsenet olivat levänneet jo kauan maan mullassa… lasten tulevaisuuden malja, joille tämän-iltainen juhla oikeastaan kuului…
Ja koska johtaja Weinschenkin pikku tytär ei enää ollut saapuvilla, täytyi pienen Johannin, aikuisten kilistäessä myös keskenään, lähteä kiertämään yksin koko pöytää kilistääkseen jokaisen kanssa, isoäidistä alkaen mamsseli Severiniin. Hannon tullessa isänsä kohdalle, kohotti senaattori, lähentäessään lasinsa lapsen lasia kohti, lempeästi Hannon leukaa katsoakseen tätä silmiin… Hän ei tavannut pojan katsetta, sillä Hannon ripset olivat laskeutuneet syvälle, syvälle alas silmiä ympäröivien sinertävien varjojen tasalle.
Mutta Therese Weichbrodt tarttui hänen päähänsä molemmin käsin, suudella napsahutti häntä poskelle ja sanoi niin sydämellisellä äänenpainolla, ettei itse Jumalakaan olisi voinut vastustaa sitä: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»
— Hetkistä myöhemmin makasi Hanno vuoteessaan, joka nyt oli etuhuoneessa; sinne tultiin toisen kerroksen käytävästä ja sen vasemmalla puolen oli senaattorin pukeutumishuone.. Hän makasi selällään vatsansa vuoksi, joka ei vielä ollut voinut sulattaa kaikkea sitä, mitä sen illan kuluessa oli täytynyt ottaa vastaan, ja katsoi kiihoittunein silmin Ida Jungmannia, joka tuli yöpaitaan puettuna huoneestaan huljutellen vesilasia ojennetussa kädessään. Hanno joi nopeasti hiilihappoisen natronin, irvisti ja vaipui takaisin vuoteelle.
»Nyt taitaa tulla paha yö, Ida.»
»Mitä vielä, Hannoseni. Makaa vain hiljaa selälläsi… Näätkö, ken salaisesti viittaa tuolla?… Vaan poikapa ei seuraa houkutustaan…»
»Niin… ehkä se meneekin hyvin… Milloin saan tavarani tänne, Ida?»
»Aamulla, poikaseni.»
»Ne pitää tuoda tänne, että minä näen ne heti aamulla!»