»Hyvä, hyvä, Hannoseni, mutta nuku nyt ensin.» Ja hän suuteli tätä, sammutti kynttilän ja lähti.
Hanno oli yksin; ja jättäytyen hiljaa paikallaan maaten natronin hyväätekevän vaikutuksen valtaan näki hän suljettujen silmiensä edessä uudelleen joulusalin. Hän näki teatterinsa, harmonionsa, jumalaistarustonsa ja kuuli kaukaa kuoropoikien laulavan: »Riemuitse, Jerusalem!» Kaikki säteili. Hänen päänsä oli kuumeinen, ja hänen sydämensä, jota rasitti kapinoivan vatsan ahdinko, löi hitaasti, voimakkaasti ja epätasaisesti. Hän makasi kauan pahoinvoinnin, kiihoituksen, ahdistuksen, väsymyksen ja onnen tilassa voimatta nukkua.
Huomenna oli kolmas joulu, joka vietettiin Therese Weichbrodtin luona, ja se huvitti häntä jo etukäteen pienen hassunkurisen näytelmän tavoin. Therese Weichbrodt oli viime vuonna lopettanut kokonaan koulunpidon, ja Madame Kethelsen asui nyt yksin tuon pienen Mühlenbrinckin varrella sijaitsevan talon luokkahuoneissa, alakerran ollessa hänen itsensä hallussa. Hänen epäonnistuneen ja heikon pienen ruumiinsa raihnaudet olivat näet lisääntyneet vuosien kuluessa, ja mitä sävyisimmällä kristillisellä nöyryydellä otaksui Sesemi Weichbrodt loppunsa lähenevän. Siksi hän oli jo monen vuoden aikana luullut jokaista joulua viimeisekseen ja koetti tehdä sen niin loistokkaaksi pienissä tulikuumiksi lämmitetyissä huoneissaan kuin suinkin hänen heikot voimansa myöten antoivat. Koska hän ei voinut ostaa paljoa uutta, lahjoitti hän aina osan vähäisistä kapineistaan ja kasasi joulupuun alle kaiken mitä hän suinkin saattoi olla vailla: pöytäkoruja, kirjepainoja, neulatyynyjä, lasivaaseja ja kappaleita kirjastostaan, vanhoja hullunkurisen muotoisia ja kantisia kirjoja, kuten »Itsetutkistelijan salainen päiväkirja», Hebelin Alemannilaiset runot, Krummacherin Parabelit j.n.e…. Hanno oli jo saanut häneltä erään ranskankielisen teoksen, nimeltä »Pensees de Blaise Pascal», joka oli niin pikkuruinen, ettei sitä voinut lukea ilman suurennuslasia.
Bischofia tarjottiin loppumattomat määrät, ja Sesemin inkivääripiparkakut olivat kerrassaan mainioita. Mutta ilta ei sujunut milloinkaan, neiti Weichbrodtin vavahtelevan hartauden tähden, ilman jotakin yllätystä, tapausta, jotakin pientä kommellusta tai vauriota, joka sai vieraat nauramaan ja yhä lisäsi emännän mykkää intoa. Milloin kaatui bischofkannu pöydälle peittäen kaiken punaisella, imelällä, kirpelöivällä nesteellään, milloin suistui joulupuu puiselta ristikkojalaltaan juuri sillä hetkellä, jolloin astuttiin juhlallisesti sisään… Ja ennen uneen vaipumistaan näki Hanno vielä edessään viimevuotisen vahingon, joka oli tapahtunut juuri ennen lahjojen jakoa. Therese Weichbrodt oli lukenut niin hartaasti joulutekstiä, että kaikki vokaalit olivat eksyneet paikoiltaan, ja vetäytyi sen jälkeen ovelle pitääkseen sieltä pienen puheen vierailleen. Hän seisoi kynnyksellä kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vanhat kädet lapsenrinnallaan. Hänen myssynsä vihreät silkkinauhat riippuivat hänen hennoilla olkapäillään, ja hänen päänsä päällä, oven yläpuolella, oli kuusenoksilla ympäröity, takaapäin valaistu paperinauha, jossa oli kirjoitus: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa». Ja Sesemi puhui Jumalan hyvyydestä, lausui, että tämä oli hänen viimeinen joulunsa, ja lopetti puheen kehoittamalla kaikkia, ankarasti vapisten, apostolin sanoilla iloisuuteen; niin innokkaasti otti hänen pieni ruumiinsa osaa tuohon kehoitukseen. »Iloitkaa!» sanoi hän ja painoi päänsä kallelleen ravistaen sitä kiihkeästi. »Ja taaskin minä sanon: iloitkaa!» Mutta juuri sillä hetkellä syttyi läpinäkyvä paperinauha palamaan puhahtavalla, sähähtävällä ja ritisevällä äänellä, niin että mademoiselle Weichbrodtin täytyi paeta säikähdyksestä huudahtaen ja vastustamattoman lystikkäästi hypähtäen sinkoilevaa säensadetta…
Hanno muisti tuon vanhan neidin hypyn ja nauraa hihitti katketakseen, kiihoittuneesti ja hermostuneesti, suu tyynyä vasten.
YHDEKSÄS LUKU.
Rouva Permaneder kulki kiireesti Breitestrassea pitkin. Hän oli aivan hengästyneen näköinen, ja vain pieni pään ja hartioiden pönäkkyys osoitti arvokkuutta, joka hänelle kadulla kulkiessaan oli ominainen. Hätääntyneenä, kiihtyneenä ja mitä suurimmassa kiireessä oli hän hotaissut kokoon sen viimeiset rippeet, kuten voitettu kuningas keräilee joukkojensa jäännöksiä lähteäkseen näiden kanssa pakoon…
Oi, hänen ulkomuotonsa ei ennustanut hyvää! Hänen ylähuulensa, joka ennen oli tehnyt hänen kasvonsa niin viehättäviksi, vapisi nyt, hänen silmänsä olivat pelon suurentamat ja katsoivat eteensä kiihoittuneina, nekin kuin eteenpäin rientäen… hänen hiuslaitteensa oli joutunut epäkuntoon ja pörrötti esiin kapottihatun alta, ja hänen kasvoillaan oli kellahtava väri, joka niille levisi silloin, kun hänen vatsansa oli epäkunnossa.
Hänen vatsansa oli nykyään usein epäkunnossa; torstaisin, suvun kokoontuessa yhteen, saattoivat kaikki sen huomata. Ja vaikka olisi kuinka koetettu välttää yleistä loukkauskiveä, kääntyi keskustelu sittenkin Hugo Weinschenkin oikeusjuttuun. Rouva Permaneder johdatti sen siihen vastustamattomasti, vaatien toisia vastaamaan, miten oli mahdollista, että virallinen syyttäjä Moritz Hagenström saattoi nukkua rauhassa yönsä! Hän ei käsittänyt sitä, hän ei ollut milloinkaan käsittävä sitä!… ja hänen kiihtymyksensä kasvoi sana sanalta. »Kiitos, minä en syö mitään», sanoi hän työntäen kaiken luotaan olkapäitään kohottaen, painoi päänsä takakenoon ja vetäytyi yksinäiseen loukattuun korkeuteensa, huolimatta muuta kuin kylmää, baierilaista olutta, jota hän oli tottunut juomaan müncheniläisen avioliittonsa aikoina; hän kaatoi sitä tyhjään vatsaansa, jonka hermot olivat kapinassa ja joka kosti tuon teon. Sillä aterian lopulla täytyi hänen nousta pöydästä ja kiitää puutarhaan tai pihalle, jossa hän Ida Jungmannin tai Rieckchen Severinin tukemana sai kestää hirvittäviä vaivoja. Hänen vatsansa tyhjensi sisältönsä, kouristuen minuuttimääriä suonenvedontapaisesti, ja hänen täytyi kestää sen nytkähtelyitä sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään oksentamista…
Kello oli kolme, oli tuulinen ja sateinen tammikuun päivä. Rouva Permanederin ehdittyä Eischergruben nurkkaan kääntyi hän rantaa kohti ja riensi alamäkeä veljensä taloa kohti. Hän astui eteisestä konttoriin, koputettuaan hätäisesti ovelle, katsoi pulpettien yli ikkunaa, veljensä paikkaa kohti ja teki niin pyytävän päänliikkeen, että senaattori Thomas Buddenbrook laski viipymättä kynän kädestään ja meni häntä vastaan.