»Mitä kuuluu?» kysyi veli kohottaen toisen kulmansa…
»Silmänräpäys, Thomas… minulla on hyvin tärkeätä asiaa… en voi odottaa hetkeäkään… »
Senaattori avasi täytteellä varustetun yksityishuoneensa oven, veti sen kiinni sisarensa jälkeen molempien astuttua sisään ja katsoi Tonyyn kysyvästi.
»Tom», sanoi Tony vavahtelevin äänin ja väänteli turkispuuhkaan pistettyjä käsiään, »sinun täytyy luovuttaa… toistaiseksi… vakuus, hyvä, rakas Tom…. Eihän meillä ole mitään… Mistä me voisimme ottaa kaksikymmentä viisituhatta markkaa?… Saat varmasti takaisin koko summan… mutta pian… ymmärräthän… asia on niin, että… sanalla sanoen, oikeusjuttu on sillä asteella, että Hagenström on uhannut antaa heti vangitsemiskäskyn, ellemme voi suorittaa kahdenkymmenenviidentuhannen markan vakuutta. Ja Weinschenk lupaa kunniasanallaan, ettei hän poistu paikkakunnalta…»
»Ollaanko siis todella niin pitkällä!» sanoi senaattori päätään pudistaen.
»Ollaan, nuo kurjat konnat ovat saaneet asian semmoiselle tolalle…!» Rouva Permaneder vaipui voimattomasta vihasta nyyhkyttäen vahakankaalla päällystetylle tuolille, joka oli hänen vieressään. »Ja he tulevat johtamaan sen vielä pitemmälle, Tom, loppuun asti…»
»Tony», sanoi senaattori istuutuen syrjittäin mahonkipöydän eteen, nostaen polven toisen polven yli ja nojaten päänsä käteen… »Sanohan suoraan, uskotko sinä yhä hänen viattomuuteensa?»
Toinen nyyhkytti pari kertaa ja vastasi sitten hiljaa ja epätoivoisesti: »En, Tom… Miten minä voisin uskoa sitä? Miten juuri minä voisin uskoa sitä, jonka on täytynyt kokea niin paljon rumaa? En ole voinut uskoa sitä alusta alkaenkaan, vaikka kuinka olen koettanut. Elämässä on niin hirveän vaikea uskoa kenenkään viattomuuteen… Jo kauan olen epäillyt hänen hyvää omaatuntoaan, ja Erikakin on erehtynyt hänen suhteensa… hän on tunnustanut sen itkien… erehtynyt hänestä, mitä hänen kotikäytökseensä tulee. Olemme tietysti olleet puhumatta koko asiasta… Hänen kuorensa on käynyt yhä karkeammaksi… ja hän on vaatinut yhä ankarammin, että Erikan tulee olla iloinen ja karkoittaa hänen huolensa; ja jos Erika on vakava, rikkoo hän astioita. Et ymmärrä minkälaista kotona on ollut, kun hän iltaisin vielä sulkeutuu tuntimääriksi huoneeseensa asiakirjojaan tutkimaan… ja jos kolkuttaa ovelle, hyppää hän pystyyn huutaen: »Kuka siellä!… mitä asiaa?»
Tony vaikeni.
»Mutta vaikka hän olisikin syyllinen, vaikka hän olisikin erehtynyt», jatkoi rouva Permaneder taas puhettaan, ääni yhä enemmän paisuen, »hän ei ole ainakaan tehnyt sitä oman kukkaronsa vuoksi, vaan yhtiön hyväksi, ja silloin… Herranen aika, täytyyhän elämässä sentään ottaa huomioon yhtä ja toista, Tom! Ja hän kuuluu joka tapauksessa meidän sukuumme… hän kuuluu meihin… Ja emmehän me voi antaa sulkea tyrmään omia jäseniämme, kaikkivaltias Jumala!… »