Thomas kohautti olkaansa.
»Sinä kohautat olkaasi, Tom… Sinä siis aiot sietää sen, että nuo roistot saavat loistavan voiton? Täytyyhän tässä tehdä jotakin! Häntä ei saa tuomita!… Sinä olet pormestarin oikea käsi… hyvä Jumala, eikö senaatti voi armahtaa häntä ilman muuta?… Minäpä sanon jotakin… juuri ennen tänne tuloani aioin lähteä Cremerin luo pyytääkseni, että hän ryhtyisi välittämään, puuttuisi asiaan… Hän on poliisimestari…»
»Voi, hyvä lapsi, sinun hassutuksiasi.»
»Hassutuksiasi, Tom? — Entä Erika? Ja lapsi?» sanoi hän kohottaen puuhkansa rukoilevasti veljeään kohti. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi kätensä vaipumaan, hänen suunsa vääntyi alas, hänen kurttuihin vetäytynyt leukansa alkoi vavista, ja kahden kyyneleen vierähtäessä esiin alas laskettujen luomien alta lisäsi hän aivan hiljaa: »Ja entä minä…?»
»Rohkeutta, Tony!» sanoi senaattori astuen liikutuksen ja toisen avuttomuuden valtaamana lähemmä ja alkaen silitellä lohduttavasti tämän päätä. Eihän kaikki ole vielä lopussa. Eihän häntä vielä ole tuomittu. Kaikki voi vielä käydä hyväksi. Ja minä luovutan aluksi vakuussumman; en tietenkään kieltäydy siitä. Ja onhan Breslauer ovela mies…»
Tony pudisti itkien päätään.
»Ei, Tom, en minä jaksa uskoa sitä. Kyllä he tuomitsevat hänet ja panevat hänet vankilaan, ja sitten koittaa vaikea aika Erikalle ja lapselle ja minulle. Hänen myötäjäisensä ovat käytetyt, ne ovat menneet kodin sisustukseen ja tauluihin… ja myydessä saa tuskin neljättä osaa koko summasta… Ja palkan me olemme aina käyttäneet kokonaan… Weinschenk ei ole pannut mitään säästöön. Meidän täytyy taas palata äidin luo, jos hän sen sallii, siihen asti kunnes hän on kärsinyt rangaistuksensa… ja sitten tulee vielä vaikeampaa, sillä mihin me sitten menemme?… Emmehän me voi istua kivillä», sanoi hän nyyhkyttäen.
»Kivillä?»
»Se on vain sellainen puheenparsi… kuvannollinen puheenparsi. Ei se voi kääntyä hyväksi. Minun on täytynyt kärsiä liian paljon… En tiedä, millä olen sen ansainnut… mutta en nyt enää jaksa toivoa. Ja Erikan täytyy nyt kokea samaa kuin minun Grünlichin ja Permanederin tähden… mutta näet nyt, miten elämässä käy, voit nähdä sen lähimmästä ympäristöstäsi, eikä sille mahda mitään! Onnettomuus tulee vain eteen ja painaa ihmisen alleen. Eikä sille mahda mitään. Eihän, Tom!» valitti hän katsoen tätä veljeään lohduttoman kysyvästi suurilla, kyyneleisillä silmillään. »Kaikki, mihin minä olen ryhtynyt, on tuottanut pettymystä ja kääntynyt pahaksi… Ja minä olen tarkoittanut vain hyvää, kautta Jumalan!… Olen aina toivonut koko sydämestäni voivani saada aikaan jotakin elämässä ja niittää hiukan kunniaa… Ja nyt tämäkin sortuu. Näin se nyt päättyy… tämä viimeinen yritys…»
Ja veljen käsivarren varassa itki hän nyt hukkaanmennyttä elämäänsä, jossa viimeinenkin toivo oli sammunut.