Viikkoa myöhemmin tuomittiin johtaja Hugo Weinschenk kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen ja vangittiin viipymättä.
Istunto, jossa tuomio julistettiin, oli ollut tungokseen asti täynnä kuuntelijoita, ja berliiniläinen asianajaja Breslauer oli puhunut niin loistavasti, ettei sellaista koskaan oltu näillä mailla kuultu. Kaupanvälittäjä Sigismund Gosch puhui useita viikkoja haltioituneena asianajajan suurenmoisesta ivallisuudesta, voimasta ja liikutuksesta, ja Christian Buddenbrook, joka myöskin oli ollut saapuvilla, asettui pöydän taa klubissa, levitti eteensä sanomalehtipinkan muka asiapapereina, ja esitti sitten täydellisen jäljennöksen puolustusasianajajasta. Hän selitteli myös kotona, että lakitiede oli ihanin tiede ja että se ala olisi sopinut hänelle! Jopa virallinen syyttäjä tohtori Hagenströmkin, joka oli kaunosielu, tunnusti yksityiskeskusteluissa, että Breslauerin puhe oli tuottanut hänelle todellista nautintoa. Mutta kuuluisan asianajajan taito ei ollut sittenkään estänyt kaupungin lakimiehiä lyömästä häntä olalle ja ilmoittamasta hänelle kaikessa sovussa, etteivät he tulisi antamaan pehmittää itseään.
Kun sitten oli toimitettu välttämättömät myynnit johtajan katoamisen jälkeen, alkoi kaupunki unohtaa Hugo Weinschenkin. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset ilmoittivat seuraavana torstaina sukupäivällisillä, että he heti ensi hetkestä olivat nähneet tuon miehen silmistä, ettei hän ollut luotettava mies, vaan että hänen luonteessaan varmasti oli suuria vikoja, sekä että hänelle vielä oli käyvä huonosti elämässä. Eräät asianhaarat, joiden ilmaisematta jättämistä he nyt katuivat, olivat saaneet heidät pitämään surullisen huomionsa omana tietonaan.
YHDEKSÄS OSA.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Senaattori Buddenbrook tuli molempien tohtoreiden, vanhan tohtori Grabowin ja nuoren tohtori Langhalsin, erään Langhalsin perheen sukulaisen kera konsulittaren sänkykamarista aamiaishuoneeseen ja sulki oven perästään.
»Silmänräpäys, hyvät herrat», sanoi hän vieden heidät portaita alas eteisen poikki maisemahuoneeseen, jonka uunia jo oli lämmitetty kostean, kolkon syysilman tähden. »Voinette käsittää jännitykseni… olkaa hyvät ja istuutukaa! Onko hänen tilansa huolestuttava?»
»Olkaa nyt toki, rakas senaattori», vastasi tohtori Grabow, joka oli asettunut mukavasti nojatuoliin pitäen molemmin käsin vatsansa päälle asettamansa hatun lieristä; tohtori Langhals, tanakka tummaihoinen herra, jolla oli suippo parta, pystyssä seisova tukka, kauniit silmät ja itserakas ilme, oli laskenut silinterinsä viereensä matolle ja katseli harvinaisen pieniä, karvaisia käsiään… »Huolestuttava se ei ole ollenkaan; hyvänen aika… potilas, jolla on sellainen vastustusvoima kuin arvon rouva konsulittarella, kestää paljon… Rakas ystävä, minä tunnen tuon vastustusvoiman, koska olen monivuotinen neuvonantajanne. Hänen iässään se on suorastaan ihme…»
»Niin niin, mutta juuri hänen iässään…», sanoi senaattori levottomasti kiertäen pitkien viiksiensä päitä.
»En tietenkään väitä, että rakas rouva äitinne voi huomenna lähteä kävelemään», jatkoi tohtori Grabow lempeästi. »Sellaista vaikutusta tekään tuskin lienette saanut, rakas senaattori. Täytyy myöntää, että tulehdus on viime vuorokauden kuluessa kääntynyt pahempaan päin. Eilisiltainen puistatuskohtaus ei miellyttänyt minua oikein, ja tänään hänellä arvattavasti tulee olemaan pistoksia kyljessä sekä hengenahdistusta. Kuumetta on myös hiukan — aivan vähän vain, mutta kuitenkin. Meidän täytyy siis myöntää se harmillinen tosiseikka, että keuhkossa on hiukan vikaa…»