»Hyvät herrat», hän sanoi, »vielä yksi sana… Veljeni Christian on hermostunut eikä siedä kovin paljoa… Neuvotteko minua ilmoittamaan hänelle äitini sairastumisesta? Pyytämään häntä palaamaan —?»
»Eikö veljenne Christian ole kaupungissa?
»Ei, hän on Hampurissa. Käymäseltään. Asioissa, tietääkseni…»
Tohtori Grabow vilkaisi ammattitoveriinsa, sitten hän ravisti nauraen senaattorin kättä ja sanoi: »Antakaamme hänen toimittaa asiansa! Miksi säikähdyttää hänet turhanpäiten? Jos rouva äitinne tilassa tapahtuisi jokin muutos, joka tekisi hänen läsnäolonsa suotavaksi — esimerkiksi sairaan rauhoittamista varten, hänen mielialansa kohottamiseksi — niin vielähän hän ehtii sittenkin… sittenkin saada tietää…»
Kulkiessaan pylväikön ja eteisen läpi ja jäädessään seisomaan tuokioksi portaiden yläpäähän puhuivat herrat aivan toisista asioista, politiikasta, juuri vastapäättyneen sodan aikaansaamista mullistuksista ja muutoksista… »Ja nyt ovat tulossa hyvät ajat, vai kuinka, herra senaattori? On rahaa maassa… Ja virkeää mieltä kaikkialla…»
Senaattori myönteli puolittain. Hän myönsi, että sodan puhkeaminen oli vaikuttanut edullisesti viljakauppaan Venäjän kanssa, ja mainitsi armeijan tarpeiksi tehdyistä suurista kauranostoista. Mutta voitot olivat langenneet hyvin epätasaisesti.
Lääkärit lähtivät talosta, ja senaattori Buddenbrook kääntyi takaisin, palatakseen vielä kerran sairasta katsomaan. Hän muisteli Grabowin sanoja… Niissä oli ollut niin paljon peitettyä… Saattoi huomata, että hän oli pidättynyt sanomasta mitään ratkaisevaa. Ainoa selvä sana oli ollut »keuhkotulehdus», eikä tuo sana käynyt lohdullisemmaksi siitä, että tohtori Langhals oli kääntänyt sen lääkärinkielelle. Keuhkotulehdus konsulittaren iällä… Sekin, että talossa kävi kaksi lääkäriä, antoi asialle huolestuttavan leiman. Grabow oli järjestänyt asian siten, melkein huomaamattomasti, kuin ohimennen. Hän sanoi aikovansa pian luopua toiminnastaan, ja koska nuori Langhals oli halukas ottamaan vastaan hänen potilaansa, niin oli Grabowista hauska jo silloin tällöin tutustuttaa seuraajaansa tämän tulevaan vaikutuspiiriin…
Senaattorin astuessa hämärään makuuhuoneeseen oli hänen ilmeensä iloinen ja ryhtinsä jäntevä. Hän oli niin tottunut salaamaan huolensa ja väsymyksensä hillityn varmuuden alle, että tuo ilme melkein hänen tahtomattaan jo asettui hänen kasvoilleen.
Rouva Permaneder istui sängyn vieressä, jonka verhot olivat vedetyt syrjään, ja piti konsulittaren kättä omassaan. Tämä istui tyynyjen tukemana vuoteessa ja loi tulijaan tutkivan katseen vaaleansinisistä silmistään. Tuo katse ilmaisi mielentyyneyttä ja jännittynyttä, väistämätöntä tietämishalua ja se tuntui melkein väijyvältä tullessaan hiukan sivultapäin. Hän oli kalpea, ja poskilla hehkui pari punaista täplää, mutta muuten ei noilla kasvoilla ollut pienintäkään väsymyksen ja heikkouden merkkiä. Vanha rouva tarkkasi valppaasti asiaa, vielä valppaammin kuin hänen ympäristönsä, sillä häntähän asia koski lähimmin. Hän epäili tätä sairautta eikä ollut lainkaan halukas kallistamaan päätään tyynylle ja antamaan asioiden kulkea latuaan…
»Mitä he sanoivat, Thomas?» kysyi hän niin varmalla ja virkeällä äänellä, että sitä paikalla seurasi yskänkohtaus, jota hän koetti pidättää suljetuin huulin, mutta joka siitä huolimatta pusertui esiin ja pakotti hänen painamaan kädellä oikeaa kylkeään.