»He sanoivat», vastasi senaattori kohtauksen mentyä ohi, silitellen hänen kättään… »että äitimme on parin päivän kuluttua taas pääsevä jalkeille. Se, ettet sinä voi heti paikalla tehdä sitä, johtuu siitä, että tuo paha yskä on käynyt hiukan keuhkoihin… se ei ole suorastaan keuhkotulehdus», sanoi hän huomatessaan, että äidin katse kävi vielä läpitunkevammaksi… »vaikkei sekään olisi mikään niin hirmuinen asia. On paljon pahempiakin! Keuhkossa on siis pikkuisen vikaa, sanovat molemmat, ja voivathan he olla oikeassa… Missä on Severin?»
»Apteekissa», sanoi rouva Permaneder.
»Joko hän nyt taas on apteekissa, ja sinä, Tony, olet nukkua siihen paikkaan. Tämä ei kelpaa. Vaikka ei olisi kysymys kuin parista päivästä, on meidän hankittava hoitajatar taloon, eikö teidänkin mielestänne? Minä lähetän heti jonkun kysymään 'Harmaiden sisarien' johtajattarelta, onko heistä kukaan vapaa…»
»Thomas», sanoi konsulitar nyt varovaisemmalla äänellä estääkseen yskänkohtausta, »sinä herätät pahennusta suosiessasi aina enemmän katolisia sisaria kuin mustia protestanttisia sisariamme. Olet hankkinut edellisille suoranaisia etuja tekemättä mitään jälkimmäisten hyväksi. Pastori Pringsheim valitti sitä aivan äskettäin minulle…»
»Siitä ei ole mitään hyötyä hänelle. Olen varma siitä, että harmaat sisaret ovat uskollisempia, palvelevaisempia, uhrautuvampia kuin mustat. Nuo protestanttiset sisaret eivät ota kutsumustaan yhtä vakavalta kannalta. He voivat ensi tilaisuuden sattuessa mennä naimisiin… Sanalla sanoen: he ovat maallisia, itsekkäitä, inhimillisiä… Harmaat ovat hartaampia, aivan varmasti, he ovat lähempänä taivasta. Ja juuri siksi, että he ovat minulle kiitollisuuden velassa, ovat he etuoikeutetut. Eikö sisar Leandra ollut aivan korvaamaton Hannon maatessa hammaskuumeessa! Toivoisin, että hän olisi vapaa…»
Ja sisar Leandra tuli. Hän laski hiljaa syrjään pienen käsilaukkunsa, vaippansa ja harmaan päähineensä, joka oli valkoisen päähineen päällä, ja ryhtyi — vyöstä riippuvan rukousnauhan hiljaa heiluessa — tyynesti ja ystävällisesti toimeensa. Hän hoiti hemmoiteltua, ei aina aivan kärsivällistä sairasta yötä ja päivää ja luovutti sitten toimensa, miltei häpeissään inhimillisestä heikkoudestaan, toiselle sisarelle, mennäkseen vähäksi aikaa kotiinsa nukkumaan ja palatakseen jälleen.
Sillä konsulitar vaati hoitajattaren alituista läsnäoloa. Mitä enemmän hänen tilansa paheni, sitä enemmän kääntyivät kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen mielenkiintonsa sairauteen, jota hän tarkasti avomielisen, lapsellisen vihaisesti. Hän, entinen maailmannainen, joka rakasti hiljaisella, luonnollisella ja pysyväisellä tavalla hyvinvointia ja elämää yleensä, oli uhrannut viimeiset vuotensa hurskauteen ja hyväntekeväisyyteen… miksi? Kenties ei yksinomaan kunnioituksesta miesvainajaansa kohtaan, vaan myös tiedottomasta halustaan saavuttaa vilkkaalla toiminnallaan taivaan suosio ja taivuttaa se suomaan hänelle, hänen sitkeästä elämänhalustaan huolimatta, autuaallinen kuolema! Mutta hän ei osannut kuolla autuaasti. Monista raskaista, kokemuksista huolimatta oli hänen vartalonsa murtumaton ja hänen silmänsä kirkas. Hän piti hyvistä aterioista, hänestä oli mieluista käydä komeasti ja hienosti puettuna, hän tahtoi sivuuttaa ja karkoittaa kaikki ikävät seikat, joita hän havaitsi ympärillään, ja nautti vanhimman poikansa laajasta maineesta. Tämä sairaus, tämä keuhkotulehdus oli iskenyt hänen suoraan vartaloonsa minkään sielullisen ennakkotoiminnan helpoittamatta sen työtä… suorittamatta tuota kärsimyksen miinoitustyötä, joka etäännyttää meidät hitaasti, tuskien avulla, elämästä tai ainakin sen suomasta olotilasta, herättäen meissä lopun, uuden olotilan, rauhan suloisen kaipuun… Ei, vanha konsulitar tunsi selvästi, ettei hän, huolimatta viime vuosien kristillisestä elämäntavasta, ollut oikeastaan valmistunut kuolemaan; ja tuo hirvittävä ajatus, että jos tämä oli oleva hänen viimeinen sairautensa, oli se siis viimein hirveän nopeasti, ruumiillisten tuskien seuraamana, murtava hänen vastustuskykynsä ja aiheuttava hengenlähdön, — ja tuo hirvittävä ajatus täytti hänet pelolla.
Hän rukoili paljon; mutta vielä innokkaammin seurasi hän, tajuissaan ollessaan, tilaansa, tunnusteli itse suontaan, koetti kuumettaan ja koetti pidättää yskäänsä… Mutta suoni löi epätasaisesti, kuume nousi sitä korkeammalle, jos se oli hetkeksi laskenut, pannen hänet vuoroin vilusta värisemään, vuoroin kiihkeästi hourimaan; yskä, johon liittyi sisäisiä tuskia ja joka nostatti verisiä ysköksiä rinnasta, lisääntyi, ja hengenahdistus sai hänet pelkäämään. Tämä kaikki johtui siitä, että nyt oli, ei ainoastaan oikean keuhkon kärki, vaan koko keuhko tulehtunut ja että vasemmassakin oli havaittavissa tulehduksen jälkiä, jota ilmiötä tohtori Langhals nimitti »hepatisationiksi» ja josta tohtori Grabow oli mieluummin kokonaan vaiti… Kuumetta kesti taukoamatta, ja vatsa rupesi tekemään vastusta. Voimien vähentyminen lisääntyi hitaasti, mutta varmasti.
Potilas seurasi sairauden kulkua, nautti, jos suinkin kykeni, hänelle tarjottua ravintoa, piti vielä tarkemmin kuin hoitajansa mielessään lääkkeenottamistunnit ja oli tuosta kaikesta niin innostunut, ettei hän puhunut juuri kenenkään muiden kanssa kuin lääkäreiden, osoittaen silloin vilpitöntä mielenkiintoa asiaan. Sairaskävijöitä, joita alussa laskettiin hänen luokseen, ystävättäriä, »Jerusalemin-illan» jäseniä, seurapiiriin kuuluvia vanhoja naisia ja papinrouvia kohtaan osoitti hän välinpitämättömyyttä tai hajamielistä sydämellisyyttä, mutta ei viivyttänyt heitä. Omaisista tuntui vaikealta piittaamattomuus, jolla vanha rouva kohteli heitäkin ja joka tuntui sanovan ylenkatseellisesti: »Ettehän te kuitenkaan voi auttaa minua». Pikku Hannokin, joka laskettiin sisään hänen voidessaan vähän paremmin, sai tyytyä pieneen päänsilitykseen; sitten vanha rouva jo kääntyi seinään päin. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Lapset, te olette herttaisia ihmisiä, mutta minun — täytyy ehkä kuolla!» Molemmat lääkärit sitävastoin olivat hyvin tervetulleet hänen vuoteensa ääreen, ja hän neuvotteli heidän kanssaan vilkkaasti ja perusteellisesti…
Eräänä päivänä ilmestyivät taloon vanhat Gerhardt-sisarukset, Paul Gerhardtin jälkeläiset. He tulivat kaavuissaan, lautasenmuotoisissa hatuissaan, ruokalaukku käsivarrellaan hyväntekeväisyyskäynneiltään, eikä heitä hennottu kieltää näkemästä ystävätärtään. Heidät jätettiin yksin tämän kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä he puhuivat hänelle istuessaan hänen vuoteensa laidalla. Mutta heidän sieltä tullessaan olivat heidän kasvonsa ja silmänsä vielä kirkkaammat, vielä lempeämmät ja sielullisesti suljetummat kuin ennen, ja huoneessa makasi konsulitar samanlainen ilme silmissä ja kasvoilla, aivan hiljaa, aivan tyynenä, tyynempänä kuin koskaan; hänen hengityksensä oli harva ja tasainen, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Rouva Permaneder, joka lausui voimasanan Gerhardt-sisarustea mentyä, lähetti heti noutamaan lääkäreitä, ja tuskin olivat nämä ilmestyneet ovelle, kun konsulittaressa tapahtui täydellinen, hämmästyttävä muutos. Hän heräsi, valpastui, nousi melkein istumaan. Noiden miesten, noiden hataraoppisten lääketieteilijäin näkeminen palautti hänet taas maailman piiriin. Hän ojensi näitä kohti molemmat kätensä ja alkoi puhua: »Tervetuloa, hyvät herrat! Asiat ovat nyt sillä kannalla, että huomenaamulla minä…»