Mutta jo kauan sitten oli ollut se päivä, josta keuhkotulehdusta ei enää käynyt käännyttäminen.
»Niin se on, rakas herra senaattori», oli tohtori Grabow sanonut pusertaen Thomas Buddenbrookin kättä, »ettemme me ole voineet ehkäistä tautia; se on nyt levinnyt molempiin keuhkoihin, ja se on aina arveluttava asia, jonka te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, en koeta pimittää teitä… Se on aina, olkoonpa potilas kahdenkymmenen tai seitsemänkymmenen vuoden vanha, vakava asia, ja jos nyt kysyisitte, onko teidän kirjoitettava veljellenne Christianille tai lähetettävä hänelle pikkuinen sähkösanoma, en minä enää panisi vastaan, en millään muotoa… Mitä hänelle muuten kuuluu? Hän on sangen lystikäs herra, minä olen aina pitänyt hänestä… Älkää Jumalan tähden tehkö mitään liioiteltuja johtopäätöksiä sanojeni johdosta, rakas senaattori! Ei ole mitään välitöntä vaaraa… olin tyhmä, kun mainitsin sellaista sanaakaan! Mutta asian nykyisellä kannalla ollen täytyy aina ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet, ymmärrättehän, rakas senaattori… Olemme erinomaisen tyytyväiset arvon rouva äitiinne potilaana. Hän auttaa meitä, ei jätä meitä pulaan… ei, ei, en lausu kohteliaisuuksia, hän on todellakin verraton potilas! Ja siksi toivokaamme vielä, toivokaamme, rakas herra senaattori!»
Mutta joutuu hetki, josta lähtien omaisten toivo on hiukan teennäinen ja petollinen. Sairaassa on jo tapahtunut muutos, ja hänen olemuksessaan on jotakin vierasta, elämään kuulumatonta. Hänen suustaan kuuluu outoja sanoja, joihin emme ymmärrä antaa vastausta ja jotka samalla ehkäisevät häneltä paluutien jättäen hänet kuolemalle. Ja vaikka tuo henkilö olisi rakkaimpamme, emme voi enää toivoa, että hän nousisi ylös ja kävisi. Ja jos hän sen tekisi, levittäisi hän ympärilleen kauhua aivan kuin jos joku vainaja nousisi arkustaan…
Hänessä alkoi näkyä hirvittäviä kuoleman merkkejä, elimien yhä toimiessa ankaran tahdon pakosta. Konsulittaren paneutumisesta sänkyyn vilustumisen tähden oli nyt kulunut useita viikkoja ja hänen ruumiiseensa oli ilmestynyt pitkästä makaamisesta haavoja, jotka eivät enää menneet umpeen, vaan joutuivat inhoittavaan tilaan. Hän ei enää nukkunut, ensiksikin siksi, että tuskat, yskä ja hengenahdistus estivät häntä siitä, toiseksi siksi, että hän itse esti itseään vaipumasta uneen koettaen kaikin tavoin pysyä valveilla. Vain muutamaksi minuutiksi vaipui hän kuumeiseen tajuttomuuden tilaan. Mutta valveillaan ollessaankin puhui hän ammoin kuolleiden henkilöiden kanssa. Kerran hämärissä sanoi hän äkkiä kovalla, hiukan pelokkaalla, mutta hartaalla äänellä: »Minä tulen, rakas Jean!» Ja tuon vastauksen välittömyys oli niin erehdyttävän luonnollinen, että luuli kuulevansa konsuli vainajan äänen, joka oli kutsunut häntä.
Christian saapui. Hän tuli Hampurista, jossa hän sanojensa mukaan oli ollut asioilla, ja viipyi vain lyhyen hetken sairaan huoneessa; sitten hän lähti sieltä otsaansa pyyhkien, silmien harhaillessa levottomasti ympäri, ja sanoi: »Sehän on kauheata… Sehän on kauheata… Minä en kestä enempää.»
Pastori Pringsheimkin tuli, loi sisar Leandraan kylmän katseen ja rukoili konsulittaren vuoteen ääressä muuntelevalla äänellä.
Sitten tuli lyhyt elpyminen; kuume poistui, voimat näyttivät palaavan, tuskat helpottivat, sairaan suusta kuultiin pari selvää ja toiveikasta sanaa, jotka nostattivat ilon kyyneleet ympärillä seisovien silmiin..
»Lapsukaiset, hän jää eloon, saattepa nähdä, että hän jää eloon», sanoi Thomas Buddenbrook. »Hän on viettävä joulua kanssamme, emmekä anna hänen puuhata niin paljon kuin ennen…»
Mutta jo seuraavana yönä, Gerdan ja hänen miehensä juuri ehdittyä paneutua vuoteeseen, haetti rouva Permaneder heidät Mengstrassen varrelle, jossa sairas kamppaili kuoleman kanssa. Tuuli pieksi kylmää sadetta ikkunaruutua vasten.
Kun senaattori ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, jota valaisivat kahden pöydällä seisovan haarajalan kynttilät, olivat molemmat lääkärit jo saapuvilla. Christiankin oli haettu huoneestaan ja istui jossakin selin vuoteeseen, pää syvälle käsiin haudattuna. Odotettiin sairaan veljeä, konsuli Justus Krögeriä, jota myös oli lähetetty noutamaan. Rouva Permaneder ja Erika Weinschenk istuivat hiljaa nyyhkyttäen sängyn jalkopäässä. Sisar Leandra ja mamsseli Severin eivät enää voineet tehdä mitään, vaan katsoivat murheissaan kuolevan kasvoja.