Konsulitar makasi monien tyynyjen ympäröimänä selällään, ja hänen molemmat kätensä, nuo kauniit, sinisuoniset kädet, jotka nyt olivat niin laihat ja kurtistuneet, nyplivät nopeasti, herkeämättä, vapisevalla kiihkolla peitettä. Hänen päänsä, jossa oli valkoinen yömyssy, kääntyili lakkaamatta, pöyristyttävän säännönmukaisesti puolelta toiselle. Hänen huulensa, jotka näyttivät vetäytyneen sisäänpäin, avautuivat ja sulkeutuivat, napsahtaen jokaisella vaivalloisella hengitysyrityksellä, ja hänen sisäänvajonneet silmänsä harhailivat apua etsivinä ympäri huonetta, kiintyen silloin tällöin järkyttävän kateuden ilmein johonkin läsnäolevista henkilöistä, jotka olivat täysissä vaatteissa, osasivat hengittää ja kuuluivat elämälle eivätkä voineet tehdä muuta kuin kantaa sen rakkaudenuhrin, että katsoivat loppuun asti kuolemankamppausta. Ja yö kului edelleen, eikä muutosta tullut.
»Kauanko tätä vielä voi kestää?» kysyi Thomas Buddenbrook hiljaa vetäen vanhan tohtori Grabowin huoneen perälle, tohtori Langhalsin paraikaa antaessa sairaalle jotakin ruisketta. Rouva Permaneder liittyi myös heihin nenäliina suulla.
»Sitä on mahdoton sanoa, rakas herra senaattori», vastasi tohtori
Grabow. »Rouva äitinne voi päästä tuskistaan viiden minuutin kuluttua,
mutta voi myös elää vielä useita tunteja… en voi sanoa mitään varmaa.
On kysymyksessä niin sanottu keuhkopöhö..»
»Minä tiedän mitä se on», sanoi rouva Permaneder vahvistaen sanansa päännyökkäyksellä, kyynelten juostessa hänen poskiaan pitkin. »Se sattuu usein keuhkotulehduksen yhteydessä… keuhkopussiin kerääntyy silloin nestettä, ja jos se käy vaaralliseksi, ei sairas enää voi hengittää… Minä tiedän, mitä se on… »
Kädet ristissä rinnalla katsoi senaattori uudinvuoteeseen.
»Miten julmasti hän mahtaa kärsiä!» kuiskasi hän.
»Se on erehdys!» sanoi tohtori Grabow yhtä hiljaa, mutta tavattomalla arvovallalla, ja hänen pitkät lempeät kasvonsa vetäytyivät moniin ryppyihin… »Se on erehdys, uskokaa minua, se on erehdys! Tietoisuus on enää hyvin heikko… Nämä ovat suurimmaksi osaksi refleksiliikkeitä… Uskokaa minua…»
Ja Thomas vastasi: »Jumala suokoon, että niin olisi!» — Mutta lapsikin olisi voinut nähdä konsulittaren kasvoista, että hän oli täydessä tajussaan ja tunsi kaiken…
Istuttiin jälleen… Konsuli Krögerkin oli saapunut ja istui keppinsä kokkaan nojaten, silmät punaisina vuoteen ääressä.
Sairaan liikahtelut olivat lisääntyneet. Kauhea levottomuus, sanomaton hätä ja pelko, kuvaamaton, rajaton avuttomuuden ja yksinolon tunne näytti ahdistavan tuota kuoleman valtaan jätettyä olentoa. Hänen silmänsä, nuo rukoilevat, valittavat, apua-anovat silmät sulkeutuivat monesti, pään kääntyillessä korahdellen puolelta toiselta, melkein murtuvan näköisinä, tai avautuivat niin selälleen, että silmämunan hienot suonet muuttuivat verestäviksi. Eikä helpotusta tuovaa tajuttomuutta kuulunut!