Kello kolmen jälkeen nähtiin Christianin nousevan. »Minä en kestä enempää», hän sanoi ja lähti laahustamaan pois, tapaillen tukea huonekaluista. — Mutta Erika Weinschenk ja mamsseli Severin olivat torkahtaneet tuoleilleen yksitoikkoisten kuolon äänien jatkuessa, ja heidän kasvoillaan oli unen kukkeus.
Kello neljä paheni tila pahenemistaan. Koetettiin tukea sairasta ja kuivata hikeä hänen otsaltaan. Hengitys uhkasi kokonaan tauota ja ahdistus kasvoi. »Tahtoisin nukkua hiukan…!» sai hän sanotuksi. »Unilääkettä!» Mutta hänen ei annettu nukkua.
Äkkiä alkoi hän jälleen vastailla kuulumattomiin ääniin, kuten jo kerran aikaisemmin. »Ei enää kauan, Jean!»… Ja senjälkeen: »Minä tulen, rakas Klara!…»
Sitten alkoi taistelu uudelleen… Vieläkö se oli kamppailua kuolemaa vastaan? Ei, hän kamppaili nyt kuoleman puolesta elämää vastaan. »Minä tahtoisin mielelläni…» läähätti hän… »en voi… antakaa unilääkettä… hyvät herrat, olkaa armolliset, antakaa lääkettä!…»
Tuo »olkaa armolliset» sai aikaan sen, että rouva Permaneder alkoi itkeä ääneen ja Thomakselta pääsi tukahutettu ähkäys hänen tarttuessaan molemmin käsin päähänsä. Mutta lääkärit tiesivät velvollisuutensa. Heidän täytyi pidättää tuo elämä niin kauan kuin suinkin omaisten luona; nukutusaine olisi heti vapauttanut hengen. Lääkärit eivät olleet maailmassa kuoleman saattamiseksi, vaan elämän säilyttämiseksi millä hinnalla hyvänsä. Tätä käsitystä tukivat sitäpaitsi eräät uskonnolliset ja siveelliset käsitteet, joista heille oli tehty tarkkaa selkoa yliopistossa, vaikka he tällä hetkellä eivät sattuneet muistamaan niitä… He vahvistivat siis eri aineilla sydämen toimintaa ja saivat useamman kerran aikaan helpotusta oksetuksen avulla.
Kello viideltä ei sairaan tila enää voinut tulla pahemmaksi. Konsulitar, joka oli noussut kouristuksenomaisesti istumaan silmät selkosen selällään, huitoi ympärilleen kuin tukea etsien tai tavoitellen käsiä, jotka ojentuivat häntä vastaan, ja vastaili lakkaamatta joka puolelta kuulemiinsa kutsuihin, jotka näyttivät käyvän yhä lukuisammiksi ja kehoittavammiksi. Oli kuin ei ainoastaan hänen kuollut miehensä ja tyttärensä, vaan myös hänen vanhempansa, appivanhempansa ja monet muut ennen häntä manalle ehtineet sukulaiset olisivat olleet läsnä jossakin; hän mainitsi nimiä, eivätkä huoneessa olijat tienneet ketä kuollutta hän milloinkin tarkoitti. »Kyllä!» huusi hän eri tahoille. »Tulenhan minä… aivan heti… niin… en voi enää… lääkettä, hyvät herrat…»
Puoli kuusi tuli rauhallisempi hetki. Sitten, yht'äkkiä vavahtivat hänen vanhentuneet, kärsimyksen runtelemat kasvonsa, ja äkillinen, ääretön ilo, syvä, pelokas, arka rakkaus levisi hänen kasvoilleen; hän ojensi salamannopeasti käsivartensa ja huusi ääneen — niin välittömän nopeasti, että jokainen tunsi, ettei vastauksen ja kutsun välillä, minkä hän oli kuullut, ollut silmänräpäystäkään — mitä ehdottomimman kuuliaisuuden, äärettömän pelon ja nöyrän alistuvaisuuden vallassa: »Tässä minä olen!»… ja kuoli.
Kaikki olivat järkytetyt. Mitä se oli ollut? Kenen se ääni oli ollut, jota hän oli empimättä seurannut?
Joku veti syrjään ikkunaverhot ja sammutti kynttilät tohtori Grabowin sulkiessa lempeästi kuolleen silmät.
Kaikkia värisytti valjun syys-aamun valossa, joka nyt täytti huoneen.
Sisar Leandra peitti seinäpeilin liinalla.