TOINEN LUKU.
Avonaisesta ovesta näkyi rouva Permaneder polvillaan kuolinhuoneen lattialla. Hän oli yksin, rukoukseen vaipuneena, surupuvun laskokset aaltoina ympärillään, ristissä olevat kädet vuoteen lähellä olevaa tuolia vasten, mumisten hiljaa pää kumarassa. Hän kuuli selvästi, että hänen veljensä ja kälynsä tulivat aamiaishuoneeseen, johon he jäivät seisomaan keskelle lattiaa odottaen hartauden päättymistä, mutta ei kiirehtinyt erityisesti, vaan yskäisi lopuksi kuivan yskähdyksensä, keräsi liepeensä lattialta ja astui omaisiaan vastaan vähääkään hämilleen joutumatta ja täysin arvokkaasti.
»Thomas», sanoi hän nyreästi, »mitä Severiniin tulee, näyttää minusta siltä, että äiti vainajamme on ruokkinut povellaan kyykäärmettä.»
»Kuinka niin?»
»Minua harmittaa niin kauheasti. Saattaa aivan menettää malttinsa ja hillintänsä… Onko tuolla naisella oikeus katkeroittaa näiden päivien tuskaa niin arkipäiväisellä tavalla?»
»Mitä nyt sitten on tapahtunut?»
»Ensiksikin on hänen ahneutensa mieltäkuohuttava. Hän menee kaapin luo, ottaa sieltä äidin silkkiset vaatteet, latoo ne käsivarrelleen ja aikoo poistua. »Rieckchen, sanon minä, minne nuo viedään?! — 'Konsulitar on luvannut ne minulle!' — 'Hyvä mamsseli Severin!' sanon minä ja moitin hänen menettelytapansa ennenaikaisuutta. Mutta luuletteko siitä olevan apua? Hän ei ota vain silkkipukuja, vaan myös kasan liinavaatteita, ja menee. Enhän minä voi ruveta tappelemaan hänen kanssaan, vai mitä?… Eikä hän yksin ole sellainen… kaikki toiset tytöt myös… Kokonaiset pyykkikorilliset liina- ja pitovaatteita häviävät talosta… Palveluskunta liikuttelee minun nähteni talon tavaroita, sillä Severinillä on kaappien avaimet. 'Neiti Severin —', sanon minä, 'haluaisin avaimet!' Mitä hän vastaa? Hän sanoo minulle vasten silmiä, ettei minulla ole mitään määräämistä, hän ei ole minun palveluksessani eikä hän tule luovuttamaan avaimia ennenkuin lähtiessään!»
»Onko sinulla hopeakalujen avaimet? — Hyvä. Anna muun olla. Sellaista ei voi välttää taloutta lopetettaessa, jota jo viime aikoina on hallittu vähän ylimalkaisesti. Liinavaatevarasto on vanha ja kulunut… mutta kyllähän me näemme, mitä on jälellä. Onko sinulla luettelot? Pöydällä? Hyvä. Katsokaamme paikalla.»
He astuivat makuuhuoneeseen, jossa jäivät hetkeksi seisomaan äänettöminä vuoteen ääreen, Antonie-rouvan siirrettyä valkoisen liinan kuolleen kasvoilta. Konsulitar oli jo puettu silkkivaatteisiin, joissa hänet tänään oli pantava arkkuun ja vietävä isoon saliin; oli kulunut vuorokausi hänen viimeisestä hengenvedostaan. Hänen suunsa ja poskensa olivat, tekohampaiden puuttuessa, vajonneet eukkomaisesti sisään, ja leuka kohosi esiin terävänä ja kulmikkaana. Kaikki kolme koettivat tuskan valtaamina, tarkastaessaan noita peruuttamattoman tiukasti suljetuita luomia, etsiä noissa kasvoissa äitinsä piirteitä. Mutta myssyn alta, jota vanha rouva oli käyttänyt sunnuntaisin, näkyi punertava, sileäjakauksinen tekotukka, jota Breitestrassen Buddenbrookin naiset olivat niin usein ivailleet… Kukkia oli siroteltu peitteelle.
»Tänne on tuotu suurenmoisia seppeleitä», sanoi rouva Permaneder hiljaa. »Kaikista perheistä… koko maailmalta! Olen antanut asettaa ne kaikki eteiseen; teidän täytyy myöhemmin mennä katsomaan niitä, Gerda ja Tom. Se on niin surullisen kaunista. Niissä on näin pitkiä atlasnauhoja…»