Hermann Hagenströmillä oli epäilemättä kannattajansa ja ihailijansa. Hänen yleisissä asioissa osoittamansa into, kauppahuone Strunck & Hagenströmin yllättävän nopea nousu ja laajeneminen, konsulin ylelliset elämäntavat, hänen vieraspitonsa ja hanhenmaksapiiras, jonka hän söi aamupalakseen, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Tuo iso, vähän liian lihava mies punertavine, lyhyeksileikattuine täysipartoineen ja litteine, hiukan riippuvine nenineen, mies, jonka isoisää ei kukaan, ei hän itsekään ollut tuntenut, jonka isä rikkaan, mutta arveluttavan naimisensa kautta oli vielä ollut melkein mahdoton ilmiö seuraelämässä ja joka kuitenkin, ollen sukulaissuhteessa sekä Huneusten että Möllendorpfien kanssa, oli liittänyt nimensä kaupungin viiden tai kuuden hallitsevan perheen joukkoon, oli kieltämättä huomattava ilmiö kaupungissa. Hänen olemuksensa vapaamielisyys ja suvaitseva laatu oli uusi puoli, joka samalla viehätti ja soi hänelle monien silmissä johtavan aseman. Kepeä ja samalla suurenmoinen tapa, jolla hän ansaitsi ja liikutteli rahoja, oli aivan toista kuin hänen kilpailijansa sitkeä, kärsivällinen, ankarien periaatteiden mukainen uurastus. Tämä mies seisoi omilla jaloillaan, eivätkä häntä sitoneet perinnäistapojen ja vanhojen menetelmien kahleet; kaikki vanhanaikainen oli vierasta hänelle. Hän ei asunut tuollaisessa vanhassa ylimystalossa, jotka olivat rakennetut järjettömästi tilaa tuhlaten ja joiden suunnattomia kivilattioita ympäröivät seinille maalatut valkoiset pylväistöt. Hänen asumansa talo Sandstrassen, Breitestrassen eteläisen jatkon varrella oli uusi ja vapaatyylinen yksinkertaisine öljyväripäätyineen, käytännöllisesti järjestettyine tilavuussuhteineen ja rikkaine, ylellisine, mukavine sisustuksineen. Hän oli muuten aivan äskettäin pitänyt talossaan suuret iltakutsut erään kaupunginteatteriin kiinnitetyn laulajattaren kunniaksi, oli pyytänyt tätä laulamaan illallisen jälkeen vierailleen, joiden joukossa oli myös hänen taidetta rakastava, kaunosieluinen veljensä, lakimies, sekä palkinnut juhlavieraansa kuninkaallisesti. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat kannattaneet suurten rahasummien määräämistä keskiaikaisten muistomerkkien korjausta ja kuntoonpanoa varten. Mutta hän oli ensimmäinen, ehdottomasti ensimmäinen koko kaupungissa, joka oli laitattanut kaasuvalon asuinhuoneisiinsa ja konttoreihinsa. Ja ainoa perintätapa, josta hän välitti, oli hänen isältään, vanhalta Heinrich Hagenströmiltä perimänsä rajoittamaton, edistysmielinen, suvaitseva ja ennakkoluuloton ajatustapa. Ja siihen perustui hänen nauttimansa ihailu.

Thomas Buddenbrookin vaikutusvalta perustui muuhun. Hänessä ei kunnioitettu vain häntä itseään, vaan samalla hänen isänsä, isoisänsä, isoisänisänsä muistoa. Hän oli oman kaupallisen ja julkisen ansiokkuutensa ohella satavuotisen maineen kantaja. Tärkein tekijä siinä suhteessa oli hänen kevyt, aistikas ja vastustamattoman rakastettava käytöksensä sekä hänelle ominainen, kaupungin oppineidenkin piirissä harvinaisen laaja yleinen sivistys, joka ilmetessään herätti ihmettelyä ja kunnioitusta…

Torstaina puhuttiin Buddenbrookilla päivällispöydässä vain yleisin, ohimenevin sanoin tulevista vaaleista vanhan konsulittaren luodessa vaaleat silmänsä hienotunteisesti toisaalle. Mutta rouva Permaneder ei malttanut olla sentään silloin tällöin hieman komeilematta hämmästyttävällä laintuntemuksellaan, jonka hän oli hankkinut vaaleja koskeviin pykäliin nähden, kuten ennen eropykäliä tutkiessaan. Hän puhui vaalipiireistä, valitsijoista ja äänestyslipuista, punnitsi kaikkia ajateltavissa olevia mahdollisuuksia, osasi sananmukaisesti ja takertumatta ulkoa valitsijoilta vaadittavan juhlallisen valan, puhui eri vaalipiireissä toimitettavasta ehdollaolijoiden avujen arvioimisesta ja lausui, että hän mielellään haluaisi olla läsnä Hermann Hagenströmiä arvioitaessa. Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi laskea veljensä lautasella olevia luumukiviä: Rikas — köyhä — kerjäläinen —— senaattori! Hän sanoi viimeisen painokkaasti ja singautti veitsensä kärjellä puuttuvan kiven omalta lautaseltaan veljensä eteen… Mutta syötyä hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan veti konsulin käsipuolesta ikkunakomeroon.

»Voi hyvä Jumala, Tom, jos sinä tulet senaattoriksi, — jos meidän vaakunakilpemme joutuu raatihuoneen varushuoneeseen, niin minä kuolen ilosta! Pötkähdän pitkälleni maahan, saat nähdä!»

»Voi sinua, rakas Tony! Käyttäydypäs nyt vähän arvokkaammin, ole hyvä! Eihän sinulle tavallisesti tarvitse huomauttaa siitä! Olenko minä mikään Henning Kurz? Me olemme jo jotakin ilman senaattorin-arvonimeäkin… Ja sinä jäät toivottavasti eloon kävipä niin tai näin.»

Vaalikiihoitusta, neuvotteluja, mielipiteiden vaihtoa jatkui. Konsuli Peter Döhlmann, seurasankari ja hummaaja, jonka liike oli aivan rappiolla ja oli olemassa enää vain nimellisesti ja joka söi tyttärensä perinnöt, otti osaa niihin siten, että kutsui vuoroin kumpaistakin ehdokasta meluavalla äänellä »herra senaattoriksi», ollessaan ensin toisen sitten toisen, toimeenpanemilla päivällisillä. Mutta Siegismund Gosch, vanha kaupanvälittäjä Gosch, kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura uhaten niellä säälimättä jokaisen, joka ei äänestäisi konsuli Buddenbrookia.

»Konsuli Buddenbrook, hyvät herrat… siinä on miestä, haa! Olen seisonut hänen isänsä rinnalla kun tämä anno 48 hillitsi parilla sanalla kansanjoukon raivon… Jos maailmassa olisi oikeutta, olisi jo hänen isänsä ja hänen isoisänsä pitänyt kuulua senaattiin.»

Mutta pohjimmaltaan ei konsuli Buddenbrook itse herättänyt tuollaista haltioitumista herra Goschissa, vaan nuori rouva konsulitar, syntyisin Arnoldsen. Tosin ei kaupanvälittäjä ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hän ei kuulunut rikkaiden kauppiaiden piiriin, ei ollut heidän pöytävieraitaan eikä ollut kanssakäymisissä heidän kanssaan. Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli Gerda Buddenbrook heti kaupunkiin ilmestyttyään sattunut kaupanvälittäjä Goschin iäti uutta kaipaavaan silmään. Hän oli varmalla vaistolla heti havainnut, että tuo henkilö oli omiaan luomaan hiukan enemmän sisältöä hänen tyydytystä vaille jääneeseen elämäänsä ja oli antautunut hänen orjakseen, tuskin tuntien häntä nimeltä. Sen jälkeen oli hän kierrellyt tuota hermostunutta ja äärimmäisen pidättyvää naista ajatuksissaan kuin tiikeri kesyttäjäänsä, sama umpimielinen ilme kasvoilla, sama vaaniva nöyryys olemuksessa, kuin kadulla tullessaan konsulitarta vastaan, ja kohotti jesuiittahattuaan toisen sitä odottamatta… Nykyisen keskinkertaisuuden maailma ei suonut hänelle mahdollisuutta suorittaa tuon naisen kunniaksi mitään julmaa, katalaa tekoa, jonka seuraukset hän olisi ottanut vastaan viittaansa kääriytyneenä, kyttyräselkäistä näytellen, synkkänä, kylmänä ja pirullisen välinpitämättömänä! Konsulittaren arkipäiväinen elämä ei sallinut hänen korottaa tuota naista valtaistuimelle minkään murhan, rikoksen tai verisen teon avulla. Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin äänestää tämän katkerasti kunnioitettua puolisoa raatihuoneessa ja omistaa tälle itselleen kenties joskus Lope de Vegan koottujen teosten käännös.

NELJÄS LUKU.

Jokainen senaatin avoimeksi joutunut paikka tulee täyttää neljän viikon kuluessa; sellainen on asetus. On kulunut kolme viikkoa James Möllendorpfin manallemenosta ja nyt on käsissä vaalipäivä, suojainen päivä helmikuun lopulla.