Hänellä oli vapaa, huoleton, miellyttävä maailmanmiehen käytös, joka ei ollut tekemättä vaikutusta rouva Permanederiin, varsinkin kun toinen kohteliaisuuden vuoksi melkein aina kääntyi sanoineen hänen puoleensa. Jopa hän ryhtyi melkein anteeksipyytävällä äänellä perustelemaan toivoaan talon ostoon nähden. »Me tarvitsemme tilaa! Enemmän tilaa!» sanoi hän. »Minun taloni Sandstrassen varrella.. ette usko sitä, armollinen rouva, mutta ehkä te, herra senaattori… ehdottomasti liian ahdas, pääsen monesti tuskin enää liikkumaan siinä. En puhu vain pitotilaisuuksista… en lainkaan. Lähin sukumme tarvitsee ehdottomasti enemmän tilaa, Huneukset, Möllendorpfit, veljeni Moritzin omaiset… me asumme nykyään todellakin kuin sillit tynnyrissä. Siis — miksikä ei?»
Hän puhui hiukan nyreällä äänenpainolla, liikutellen käsiään kuin sanoakseen: »Ymmärrättehän… eihän minun tarvitse sitä selitellä… olisinhan tyhmä… ja kun minulta sentään, Jumalan kiitos, ei puuta tärkeintä välikappaletta asian järjestämiseksi…»
»Olin aikonut odottaa», jatkoi hän, »olin aikonut odottaa siihen asti kun Zerline ja Bob tulevat tarvitsemaan taloa jättääkseni heille oman taloni ja hankkiakseni itselleni vähän isomman; mutta… tiedättehän, että tyttäreni Zerline ja veljeni vanhin poika Bob ovat olleet kihloissa jo vuosia,» sanoi hän toisella äänellä… »Häitä ei enää tulla lykkäämään kauan. Korkeintaan kaksi vuotta… He ovat nuoria — sitä parempi! Mutta miksi minä odottaisin heitä ja päästäisin käsistäni hyvän tilaisuuden? Eihän siinä ehdottomasti olisi mitään järkeä…»
Huoneessa vallitsi myöntyväinen mieliala, ja keskustelu liikkui vähän aikaa tuossa perheasiassa, tuossa tulevassa avioliitossa; sillä koska edullisia avioliittosopimuksia serkuksien väliä ei pidetty minään ihmeenä kaupungissa, ei kukaan loukkaantunut siitä. Kysyttiin nuoren herrasväen suunnitelmia, jopa häämatkaakin… Nämä aikoivat lähteä Rivieralle, Nizzaan j.n.e. Heidän teki mieli matkustaa — miksikä siis ei?… Nuoremmatkin lapset tulivat puheeksi, ja konsuli puhui heistä mielihyvällä ja suopeudella, keveästi olkaansa kohauttaen. Hänellä itsellään oli viisi lasta ja hänen veljellään Moritzilla neljä. Tyttäriä sekä poikia… kiitos, he olivat kaikki terveitä lapsia. Miksikä ei? Heille kuului pelkkää hyvää. — Siitä hän sitten jälleen joutui puhumaan perheen lisääntymisestä ja talonsa ahtaudesta. »Tämä on toista!» sanoi hän. »Näin sen jo tänne tullessani — talo on helmi, epäilemättä, edellyttäen, että tuota vertausta saattaa käyttää näihin tilavuussuhteisiin nähden, hah, hah… Seinätkin… ihailen tässä kaiken aikaa näitä seiniä, armollinen rouva. Ehdottomasti hurmaava huone! Ja te olette saanut viettää niin monet vuodet tämän ihanuuden keskellä.»
»Kyllä, — muutamia keskeytyksiä lukuunottamatta», lausui rouva Permaneder tuolla määrätyllä kurkunpää-äänellä, joka toisinaan oli ominainen hänelle.
»Keskeytyksiä — niin», toisti konsuli suopeasti hymyillen. Sitten hän katsahti senaattori Buddenbrookiin ja herra Goschiin, ja koska nämä olivat syventyneet keskusteluun, veti hän tuolinsa lähemmä rouva Permanederia, joka istui sohvassa, ja kumartui tämän puoleen, niin että hänen nenänsä raskas tuhina kuului aivan tämän edestä. Ollen liian kohtelias kääntyäkseen poispäin tai vetäytyäkseen hänen hengityksensä lähettyviltä, istui Tony kankeana ja mahdollisimman suorana paikallaan katsoen toiseen alasluoduin silmin, mutta tämä ei huomannut ollenkaan tilanteen kiusallisuutta ja epämiellyttävyyttä.
»Miten onkaan, armollinen rouva», hän sanoi… »muistelen kuin meillä olisi jo kerran ennen ollut kaupantekoa keskenämme? Silloin oli tietysti kysymys vain… mistä se nyt olikaan? Jostakin makupalasta, makeasta, eikö niin?… Ja nyt kokonaisesta talosta.»
»Minä en muista», sanoi rouva Permaneder ojentaen kaulansa vielä suoremmaksi, sillä toisen kasvot olivat sopimattoman, sietämättömän lähellä häntä…
»Ettekö muista?»
»En, minä en suoraan sanoen muista mitään makeiskauppaa. Muistan hämärästi olleen puhetta joistakin sitruunasämpylöistä, jotka olivat päällystetyt rasvaisella makkaralla… inhoittavista koulueväistä… En tiedä kuuluivatko ne minulle vai teille… Olimme silloin lapsia… mutta tämä talonkauppahan on kokonaan herra Goschin asia…»