Peruskuva ja heijastaja! Hänen silmänsä ahmivat merensiinnon partaalla lojuvaa jalomuotoista vartaloa, ja haaveilevassa ihastuksessaan hän luuli tällä katseella käsittävänsä, mitä kauneus itse ja muoto oli jumalan ajatuksena, tavoittavansa yhtenäisen ja puhtaan täydellisyyden, joka elää hengessä ja jonka inhimillinen kuva ja vertaus oli pantu tuonne helposti ja suloisesti palveltavaksi.
Se oli huumausta, ja arvelematta, jopa himoiten vanheneva taiteilija lausui sen tervetulleeksi. Hänen henkensä oli synnytystuskissa, hänen sivistyksensä joutui kuohumistilaan, hänen muistinsa loi ikivanhoja, nuoruuteen palautuvia ajatuksia, joita oma tuli ei tähän asti ollut milloinkaan elävöittänyt. Eikö ollut kirjoitettu, että aurinko kääntää huomiomme älyllisistä aistillisiin asioihin? Se huumaa ja taikoo — niin sanotaan — järjen ja muistin niin, että sielu tyytyväisyydestä kokonaan unohtaa varsinaisen olotilansa ja jää kummastelevan ihmettelevänä riippumaan kauneimpaan päiväpaisteiseen esineeseen.
Niin, vain ruumiin avulla se kykenee sitten kohottautumaan vielä korkeampaan tarkasteluun. Amor tosin oli matemaatikkojen kaltainen, jotka näyttävät kykenemättömille lapsille puhtaiden muotojen havainnollisia kuvia. Samaa menetelmää noudatti jumala, tehdäkseen henkisen meille näkyväksi, turvautui mielellään ihmisnuorison muotoon ja väriin, koristaen sen kaikella kauneuden loistolla muistelun työaseeksi, ja sitä katsellessamme sitten kai sytyimme tuskaan ja toivoon.
Näin ajatteli innostuksen saanut katselija, näin hän kykeni tuntemaan. Ja meren kohinasta ja auringon hehkusta kehittyi hänelle ihastuttava kuva. Se oli Ateenan muurien lähellä kasvava plataanipuu — se oli tuo pyhitetty, varjoisa, kukkivan siveyspuun tuoksun täyttämä paikka, jota koristivat pyhäinkuvat ja nymfien ja Akelooksen kunniaksi tuodut hurskaat lahjat. Kuultavan kirkkaana virtasi puro tuuheaoksaisen puun juurella liukkaiden kivien lomitse, ja sirkat soittivat viulua. Mutta nurmikolla, joka vietti loivasti, niin että maatessa saattoi pitää päänsä koholla, lepäili kaksi päivän helteeltä suojassa: vanheneva ja nuori, ruma ja kaunis, viisas rakastettavan vieressä.
Ja kohteliaisuuksin ja henkevästi tavoittelevin leikkilausein Sokrates puhui Faidrokselle kaihosta ja hyveestä. Hän selitti oppilaalle kiihkeää hämmästystä, jota tuntehikas kokee, kun hänen silmänsä näkevät ikuisen kauneuden vertauskuvan, puhui hänelle sellaisen pyhittämättömän ja huonon ihmisen intohimoista, joka ei voi ajatella kauneutta, kun hän näkee sen kuvan, ja joka ei kykene tuntemaan kunnioitusta; puhui siitä pyhästä pelosta, joka valtaa jalon, kun jumalankaltaiset kasvot ja täydellinen ruumis hänelle näyttäytyvät — kuinka hän silloin värähtää ja on kuin suunniltaan ja tuskin uskaltaa katsahtaa sinne päin ja kuinka hän kunnioittaa sitä, jolla on kauneus, vieläpä olisi valmis hänelle uhraamaan kuin kuvapatsaalle, ellei hänen täytyisi pelätä käyvänsä ihmisten silmissä narrimaiseksi.
»Sillä kauneus, Faidrokseni, vain se on yhtaikaa rakastettava ja näkyvä: se on, paina se tarkoin mieleesi, se henkisen ainoa muoto, jonka aisteillamme tunnemme, aistillisesti voimme kestää. Tai mitä meistä tulisi, jos muu jumalallinen, jos järki ja hyve ja totuus esiintyisivät meille aistillisina? Emmekö menehtyisi ja palaisi rakkaudesta, kuten Semele muinoin Zeuksen edessä? Niin on kauneus tuntehikkaan tie henkeen — vain tie, vain välikappale, pikku Faidrokseni…»
Ja sitten opettaja ilmaisi kaikkein hienoimman, tuo ovela mielistelijä: sen, että rakastava oli jumalallisempi kuin rakastettu, koska jumala oli hänessä eikä toisessa — tuon hellimmän, ehkä ivallisimman ajatuksen, jota koskaan on ajateltu ja josta kumpuaa esiin kaihon kaikki veitikkamaisuus ja salaisin hekuma.
Kirjailijan onni on ajatus, joka voi muuttua kokonaan tunteeksi, ja tunne, joka voi muuttua kokonaan ajatukseksi. Tällainen sykkivä ajatus, tällainen tarkka tunne kuului yksinäiselle ja totteli häntä silloin: se näet, että luonto riemusta värisi, kun henki kunnioittaen kumarsi kauneudelle.
Äkkiä hän halusi kirjoittaa. Eros tosin kuuluu rakastavan joutilaisuutta, ja vain sellaisia varten hän on luotu. Mutta pulman tällä asteella kohdistui koetellun kiihtymys tuotantoon. Aihe oli melkein toisarvoinen. Muuan kysymys, heräte antautua tunnustamaan mielipiteensä eräästä kulttuurin ja maun suuresta ja polttavasta ongelmasta, oli lausuttu henkiselle maailmalle ja saapunut matkamiehelle. Hän oli tottunut aiheeseen, se oli hänelle elämys; himo antaa sen loistaa sanansa valossa kävi äkkiä vastustamattomaksi. Ja hänen halunsa oli tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa pojan varresta mallia kirjoittamiseen, antaa tyylinsä seurata tämän ruumiin viivoja, joka hänestä näytti jumalalliselta, ja siirtää hänen kauneutensa henkiseen, kuten kotka muinoin kantoi troijalaisen paimenen taivaan utuun.
Milloinkaan ei sanan ilo ollut tuntunut hänestä makeammalta, milloinkaan hän ei ollut sillä tavoin tietänyt Eroksen olevan sanassa kuin niiden viehättävien hetkien aikana, jolloin hän karkean pöytänsä ääressä varjokankaan alla, epäjumalansa nähden ja hänen äänensä musiikin kaikuessa korvissa, Tadzion kauneus mallina, muovaili sen puolentoista sivun pituisen valikoiduinta suorasanaista sisältävän pienen kirjoituksensa, jonka kirkkaus, aateluus ja lennokas tunteenjännitys kykeni lyhyessä ajassa saavuttamaan monen ihailun.