Usein, melkein alinomaa Aschenbach näki Tadzio-pojan: rajoitettu tila, jokaiselle määrätty elämän järjestely vaikutti, että kaunis poika oli koko päivän lyhyin keskeytyksin hänen lähellään. Hän näki ja tapasi Tadzion kaikkialla: hotellin alakerran huoneissa, kaupunkiin tehdyillä vilvoittavilla merimatkoilla ja sieltä takaisin tultaessa, usein lisäksi teillä ja kujilla, kun sattuma tuli avuksi.
Mutta pääasiallisesti ja mitä onnellisimman säännöllisesti tarjosi hänelle rannalla vietetty aamupäivä pitkällisen tilaisuuden antautua suloisen olennon hartaaseen tutkisteluun. Tämä onnen yhtenäisyys, olosuhteiden päivittäinen, samanlaisena uudelleen esiintyvä suosio täytti hänen mielensä tyytyväisyydellä ja elämänilolla, se teki hänelle oleskelun kallisarvoiseksi ja antoi aurinkopäivän niin miellyttävän odottavana liittyä toiseen.
Hän nousi varhain, kuten muutoin vain vaativan työhalun ajamana, ja oli ennen muita rannalla, kun aurinko oli vielä lempeä ja meri lepäsi valkoisen häikäisevänä aamu-unessa. Hän tervehti ystävällisesti aitauksen vartijaa, tervehti myös tuttavallisesti paljasjalkaista valkopartaa, joka oli valmistanut hänen paikkansa, pingoittanut ruskean varjokankaan, siirtänyt kojun huonekalut ulos korokkeelle, ja asettui istumaan. Seuraavat kolme tai neljä tuntia olivat sitten hänen; niiden kuluessa aurinko nousi korkealle ja saavutti peloittavan voiman; niiden kuluessa meri siinsi yhä tummempana, ja silloin hän saisi nähdä Tadzion.
Hän näki kaunokaisen tulevan vasemmalta, meren reunaa pitkin, näki hänen tulevan takaapäin kojujen välistä esille tai huomasi äkkiä ja iloisesti pelästyen, että poika oli tullut hänen huomaamattaan ja että kaivattu oli jo paikalla sinisessä ja valkoisessa kylpyasussaan, joka rannalla oli hänen ainoana pukunaan, että hän oli jo ryhtynyt auringossa ja hiekassa tavalliseen touhuunsa — siihen suloisen turhaan, joutilaan vaihtelevaan elämään, joka oli leikkiä ja lepoa, kuljeskelua, kahlaamista, kaivamista, tavoittelua, nakata ja uintia. Korokkeella istuvat naiset vartioivat häntä ja huutelivat hänelle, kajautellen hänen nimeään: »Tadziu, Tadziu!» Kiihkeästi elehtien hän tuli juoksujalkaa heidän luoksensa kertomaan, mitä oli kokenut, näyttämään, mitä oli löytänyt, saalistanut: näkinkenkiä, merihepoja, maneetteja ja sivuittain liikkuvia rapuja.
Aschenbach ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä poika puhui, ja vaikka se olisi ollut mitä arkipäiväisintä, kuului se hänen korviinsa epämääräisenä soinnukkuutena. Näin korotti outous pojan puheen musiikiksi, ylimielinen aurinko valoi tuhlailevaa välkettään hänen ylitseen, ja meren ylevä kuulakkuus oli alati hänen esiintymisensä heijastajana ja taustana.
Pian katselija tunsi tuon niin pystyn, niin vapaasti esiintyvän ruumiin jokaisen viivan ja asenteen, tervehti iloisesti jokaista jo tuttua kauneutta uudestaan, eikä hänen ihailustaan, hennosta aisti-ilostaan tullut loppua.
Poikaa huudettiin tervehtimään vierasta, joka seurusteli naisten kanssa kojun edessä. Hän juoksi paikalle, juoksi märkänä, ehkä aallokon kostuttamana, heilautti kiharansa, ja kun hän ojensi kätensä toiselle jalalleen nojaten, toisen jalan ollessa varvasasennossa, taipui hänen ruumiinsa viehättävään kierros- ja kääntöasentoon; siinä ilmeni jotakin miellyttävän jäntevää, herttaisen ujostelevaa, aatelisen velvoituksen vaativaa mielistelynhalua.
Hän makasi pitkällään, kylpylänä rinnan yli kiedottuna, hennosti muovailtu käsivarsi hiekkaan nojaten, leuka kämmenen varassa. »Jashu»-nimellä huudettu poika istui kyyristyneenä hänen vieressään ja tekeytyi hänelle ystäväksi eikä voinut ajatella lumoavampaa näkyä kuin minkä tarjosi se silmien ja huulien hymy, jonka tuo jumalten suosima soi katsellessaan halpa-arvoisempaa, palvelevaa.
Hän seisoi meren partaalla yksinään, omaisistaan loitolla Aschenbachin lähellä — pystyssä, ristiin pannut kädet niskassa, hitaasti kinnerlihaksillaan keinahdellen ja uneksi mitään ajattelematta pienten rantaan lipuvien aaltojen huuhdellessa hänen varpaitaan. Hänen hunajanvärinen tukkansa taipui kiehkuroina ohimoille ja niskaan, aurinko valaisi selän yläosan untuvaa, kylkiluiden hienot piirteet ja rinnan tasasuhta kuulsivat vartalon niukan verhon alta, kainalokuopat olivat vielä sileät kuin kuvapatsaalla, polvitaipeet kiilsivät, ja niiden siintävä suonisto sai hänen ruumiinsa näyttämään kuin kirkkaammasta aineesta muovaillulta.
Mikä kuri ja mikä ajatuksen täsmällisyys ilmeni tuossa suorassa ja nuorekkaan täydellisessä ruumiissa! Mutta eikö se ankara ja puhdas tahto, joka hämärästi toimien oli kyennyt tuomaan esille tämän jumalallisen kuvateoksen — eikö se ollut hänelle, taiteilijalle, tuttua ja selvää? Eikö se vaikuttanut hänessäkin, kun hän tulvillaan tervettä intohimoa kirvoitti kielen marmorimassasta sorean muodon, jonka oli hengessä nähnyt ja jonka hän esitti ihmisille henkisen kauneuden peruskuvana ja heijastajana.