Lievästi mairitellen hän pahoitteli tapausta, piti sitä ylen kiusallisena itselleen ja laitokselle, mutta hyväksyi vilpittömästi Aschenbachin päätöksen odottaa täällä matkalaukun palauttamista. Hänen huoneensa oli tosin jo vuokrattu, mutta toinen, ei yhtään, huonompi, olisi heti hänen käytettävänään. »Pas de chance, monsieur», virkkoi sveitsiläinen hissinkuljettaja hymyillen, kun noustiin yläkerroksiin. Ja näin tuli pakolainen jälleen majoitetuksi huoneeseen, joka asemaltaan ja sisustukseltaan vastasi miltei täydellisesti edellistä.

Väsyneenä, tämän kummanlaisen aamupäivän touhun huumaamana hän istuutui, purettuaan sinne tänne käsilaukkunsa sisällön, avonaisen ikkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Meri oli saanut valjunviheriän vivahduksen, ilma vaikutti ohuemmalta ja puhtaammalta, ranta kojuineen ja veneineen värikkäämmältä, vaikka taivas olikin vielä harmaa. Aschenbach silmäili ulos, kädet ristissä sylissä, tyytyväisenä kun sai taas olla täällä ja päätänsä ravistaen tyytymättömänä ajatellessaan horjuvaisuuttansa, omien halujensa tuntemattomuutta.

Näin hän istui ainakin tunnin, leväten ja ajatuksettomasti uneksien. Puolipäivän tienoissa hän huomasi Tadzion, joka yllään viirullinen, punasilmukkainen palttinapuku tuli mereltä päin, ollen palaamassa hotelliin ranta-aitauksen kautta, laudoitettua tietä pitkin. Aschenbach tunsi hänet heti korkeudestaan, oikeastaan ennenkuin oli tavoittanut hänet silmillään, ja hänen teki mieli ajatella jotakin tähän tapaan: »Katsohan, Tadzio, sinäkin olet jälleen siellä!» Mutta samassa hetkessä hän tunsi, kuinka tämä sulava tervehdys häipyi ja mykistyi hänen sydämensä totuuden tieltä, — tunsi verensä innostuksen, sielunsa ilon ja tuskan ja havaitsi, että juuri Tadzion vuoksi ero oli tuntunut hänestä niin raskaalta.

Hän istui ihan hiljaa, näkymättömänä korkealla paikallaan ja tuijotti itseensä. Hänen piirteensä olivat hereillä, hänen kulmakarvansa kohoilivat, tarkkaava, uteliaan nerokas hymy jännitti hänen suunsa. Sitten hän kohotti päänsä ja teki molemmilla, tuolin käsinojan yli veltosti riippuvilla käsillään hitaasti kiertävän ja nostavan liikkeen kämmenet eteenpäin kääntyneinä, ikäänkuin aikoisi avata ja levittää käsivartensa. Se oli alttiisti tervetulleeksi lausuva, tyynesti vastaanottava liike.

NELJÄS LUKU

Päivät pääksytysten ohjasi nyt — polttavin poskin alastomana — jumala hehkuvaa nelivaljakkoaan taivaan avaruuksissa, ja hänen keltaiset suortuvansa liehuivat samaan aikaan riehahtaneessa itätuulessa. Vaaleansilkkinen välke väikkyi laiskana aaltoilevan Pontoksen ulapoilla.

Hiekka hehkui. Ruosteenvärisiä purjekankaita oli pingoitettu rantakojujen eteen hopealta välkkyvän eetterin sinen alla, ja niiden suomalla, terävästi rajoitetulla varjoaineella vietettiin aamupäivän hetket. Mutta viehättävä oli iltakin, kun puiston kasvit uhkuivat sulotuoksua, tähdet ylhäällä astelivat ratojaan ja yön hämärään verhotun meren kohina hiljaisena kuuluen loihti esiin sielun. Tuollainen ilta antoi iloisen vakuuden helposti järjestetystä joutilaasta uudesta aurinkopäivästä, jota koristaisivat lukemattomat, ihan liki toisiaan olevat suloisen sattuman mahdollisuudet.

Vieras, jonka niin tottelevainen epäonni oli tänne pidättänyt, oli kaukana ajatuksesta nähdä tavaroittensa takaisinsaannissa mitään syytä uuteen lähtöön. Hänen oli täytynyt kahtena pitkänä päivänä sietää erinäistä puutetta ja esiintyä suuressa ruokasalissa tarjotuilla aterioilla matkapuvussa. Kun harhaanjoutunut matkalaukku sitten vihdoinkin tuotiin hänen huoneeseensa, purki hän sen perusteellisesti ja täytti kaapin ja laatikot tavaroillaan, päättäen jäädä toistaiseksi tänne tyystin arvaamattomaksi ajaksi, tyytyväisenä, kun voisi viettää rantahetket silkkipuvussa ja päivällisen aikaan jälleen näyttäytyä säädylliseen ilta-asuun puettuna pienen pöytänsä ääressä.

Tämän olotilan miellyttävä tasatahti oli jo saanut hänet lumoihinsa, tämän elintavan pehmeä ja loistava lempeys oli nopeasti hurmannut hänet. Tosiaankin, mikä oleskelupaikka, joka yhdistää itseensä etelämaisen rannan kultivoidun kylpyläelämän miellyttävyydet ja omituisen ihmeellisen kaupungin herttaisen alttiin läheisyyden! Aschenbach ei rakastanut nautintoa. Milloin ja missä tahansa oli juhlittava, levättävä, vietettävä hyviä päiviä, kaipasi hän pian — ja varsinkin nuorempana oli niin ollut laita — tuntien levottomuutta ja inhoa jälleen arkipäiviensä ylevää, työlästä aherrusta, pyhän selkeätä toimintaa. Vain tämä paikka lumosi hänet, sai hänen tahtonsa laukeamaan, teki hänet onnelliseksi.

Usein aamupäivisin, kojunsa varjokankaan alla, etelän sinen yli uneksien, tai jonakin leutona yönä nojaten gondolinpieluksiin, kun se vei hänet Markustorilta, missä hän oli kauan oleillut, helotähtisen taivaan alla takaisin Lidolle — ja kun kirjavat valot ja serenaadin sulattavat äänet jäivät taakse — hän muisteli vuoristotaloaan, kesäisen kamppailunsa seutua, missä pilvet kulkivat synkkinä puutarhan läpi, kammottava rajuilma sammutti illalla talon valaistuksen ja korpit, joita hän ruokki, keikauttivat itsensä kuusien latvoille. Silloin hänestä tuntui hyvältä, ikäänkuin hänet olisi temmattu pois Elysiumin maille, maailman rajoille, missä ihmisille on suotu mitä kevein elämä, missä ei ole lunta eikä talvea, ei myrskyä eikä virtaavaa sadetta, vaan missä alati kohoilee vienosti vilvoittava Okeanoksen hengähdys ja päivät kuluvat autuaassa joutilaisuudessa, vaivattomasti, taistelutta kokonaan auringolle ja sen juhlille pyhitettyinä.