Se oli tuttua kulkua laguunien yli, San Marcon ohi, isoa kanavaa pitkin. Aschenbach istui pitkällä penkillä laivan laitapuolella kaiteeseen nojaten ja varjostaen kädellä silmiään. Yleiset puutarhat jäivät taakse, Piazzetta avautui vielä kerran ruhtinaallisen upeana, sitten sekin sivuutettiin; senjälkeen tuli palatsirivi, ja kun vesitie kääntyi polvekkeeksi, näkyi Rialto-sillan komea, jännitetty marmorikaan.
Matkamies katseli, ja hänen rintansa oli pakahtua. Tätä kaupungin ilmaa, tätä meren ja suon tunkkaista lemua, jota pakoon hänellä oli ollut niin huutava kiire — sitä hän nyt hengitti syvin, suloisen tuskallisin vedoin. Oliko mahdollista, ettei hän ollut tiennyt eikä ajatellut, kuinka lujasti hänen sydämensä oli kaikkeen tähän kiintynyt? Mikä aamulla oli ollut puolittaista pahoittelua, hänen tekonsa oikeutuksen heikkoa epäilystä, se muuttui nyt mieliharmiksi, todelliseksi tuskaksi, sielunhädäksi, niin katkeraksi, että se työnsi monesti hänen silmiinsä kyyneleet.
Hän puheli itsekseen, että hänen olisi ollut mahdotonta aavistaa sitä ennakolta tällaiseksi. Mitä hän tunsi niin raskaasti kestettävänä, hetkittäin täysin sietämättömänä, oli ilmeisesti se ajatus, ettei hän näkisi Venetsiaa enää milloinkaan, että hän sanoisi sille nyt ikuiset hyvästit. Sillä koska oli toistamiseen osoittautunut, että kaupunki teki hänet sairaaksi, koska hänen oli ollut toistamiseen pakko lähteä sieltä suinpäin, täytyisi hänen pitää sitä tästedes mahdottomana ja kiellettynä oleskelupaikkana, jota kestämään häntä ei ollut luotu ja johon vielä kerran palata olisi ollut järjetöntä.
Niin, hän tunsi, että kun hän nyt lähtisi, täytyisi hävyn ja uhman ehkäistä häntä enää koskaan näkemästä tätä rakastettua kaupunkia, jossa hänen ruumiinsa oli kahdesti pettänyt. Ja tämä sielun taipumuksen ja ruumiin kyvyn välinen ristiriita tuntui vanhenevasta runoilijasta niin raskaalta ja tärkeältä, ruumiin tappio niin häpeälliseltä, ettei hän voinut käsittää sitä kevyttä alistumista, jolla hän oli eilen, vakaatta taistelutta, päättänyt sen kestää ja tunnustaa.
Sillaikaa höyryalus lähestyy asemaa, ja tuska ja neuvottomuus kiihtyvät sekapäisyydeksi. Lähtö tuntuu kiusaantuneesta matkamiehestä mahdottomalta, paluu yhtä vaikealta. Näin täysin ristiriitaisin tuntein hän saapuu asemalle. On jo hyvin myöhä, hän ei saa menettää silmänräpäystäkään, jos tahtoo tavoittaa junan. Hän tahtoo eikä tahdo. Mutta aika rientää; se ruoskii häntä eteenpäin. Hän kiiruhtaa hankkimaan matkalipun ja hakee hallin hälinässä tänne sijoittunutta hotellin virkailijaa. Mies ilmestyy ja sanoo, että matkalaukku on jo lähetetty. Jo lähetetty? Niin, olkaa hyvä — Comoon. Comoon? Ja moninaisen touhun jälkeen, vihaisten kyselyjen ja nenäkkäitten vastausten tuloksena kävi selville, että matkalaukku oli jo Excelsior-hotellin tavarankuljetuskonttorissa toisten, vieraiden matkatavaroiden mukana toimitettu vallan väärälle suunnalle.
Aschenbachin oli työlästä säilyttää ilme, joka tällaisissa olosuhteissa oli ainoa käsitettävä. Seikkailua uhkuva ilo, uskomaton riemu hytisytti miltei kuin kouristus hänen rintaansa. Hotellimies syöksyi paikalta pelastamaan mikäli mahdollista matkalaukun ja palasi, kuten odottaa sopikin, tyhjin toimin.
Ja silloinpa Aschenbach selitti, ettei hän halunnut matkustaa ilman matkatavaroitaan, vaan oli päättänyt pyörtää takaisin ja odottaa kylpylähotellissa, kunnes matkalaukku löytyisi. Olikohan yhtiön moottorivene vielä aseman laiturissa? Mies vakuutti sen olevan oven edessä. Italialaisen sanatulvan avulla hän sai lipunmyyjän ottamaan takaisin jo lunastetun matkalipun; hän vannoi, että piti sähköttää, ettei saanut kitsastella eikä mitään lyödä laimin, jotta matkalaukku saataisiin pian takaisin, ja niin tapahtui se kumma, että matkamies kaksikymmentä minuuttia senjälkeen kuin oli tullut asemalle oli jälleen suurella kanavalla ja matkalla Lidoon päin.
Ihmeellinen, uskomaton, hävettävä, koomillisen haaveellinen seikkailu: nähdä tienoot, joille juuri oli mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa lausunut ikuiset hyvästit, kohtalon pyörtämänä ja viskelemänä saman tunnin kuluessa uudelleen! Kuohu keulan edessä, hupaisen nopeasti puikkelehtien gondolien ja höyryalusten lomitse syöksyi pieni kerkeä kulkuneuvo päämääräänsä kohden, ainoan matkustajan koettaessa salata harmistuneen alistuvaisuuden naamarin taakse karanneen pojan pelokkaan ylimielistä kiihtymystä.
Yhä vieläkin hänen rintaansa hytisytti silloin tällöin nauru, kun hän ajatteli tätä epäonnea, jota, kuten hän arveli, mikään sunnuntailapsikaan ei olisi voinut kokea. Nyt piti osata selittää, kestää kummastelevien kasvojen ilme — sitten olisi, niin hän arveli, kaikki taas hyvin, sitten olisi onnettomuus torjuttu, vaikea erehdys korjattu, ja kaikki, mitä hän oli taaksensa jättänyt, avautuisi jälleen ja olisi uudestaan hänen omaansa niin kauan kuin hän halusi… Pettikö häntä muuten nopea vauhti vai tuliko nyt todella kaiken kukkuroiksi tuuli sittenkin mereltä päin?
Aallot löivät sementtiseiniä vasten kapeassa kanavassa, joka ulottuu saaren halki Excelsior-hotelliin. Auto-omnibus odotti siellä palaavaa ja vei hänet karehtivan meren vieritse suoraa tietä kylpylähotelliin. Pieni viiksiniekka hotellinhoitaja, yllään pyöröreunainen pitkätakki, tuli ulkoportaita alas häntä tervehtimään.