Toisen kerran ja nyt ratkaisevasti oli näyttäytynyt, että tämä kaupunki oli tällä säällä hänelle tuiki vahingollinen. Itsepäinen odotteleminen näytti järjenvastaiselta; toive, että ilma muuttuisi, oli kerrassaan epävarma. Oli tehtävä pikainen ratkaisu. Palata nyt jo kotiin ei sopinut. Ei kesä- eikä talviasunto ollut valmis häntä vastaanottamaan.
Mutta merta ja rantaa ei ollut vain täällä; sitäpaitsi ne muualla olivat vailla laguunin ja sen kuumehöyryn tuottamaa ilkeää lisää. Hän muisti erään pienen, Triestin lähellä olevan merikylpylän, jota hänelle oli kehuttu. Miksei hän lähtisi sinne? Ja vieläpä viivyttelemättä, jotta oleskelupaikan vaihdos vielä kannattaisi.
Hän selitti tehneensä päätöksen ja nousi. Seuraavalla gondolipysäkillä hän astui alukseen ja saapui kanavien sameiden sokkeloiden läpi, sirojen leijonakuvien reunustamien marmoriparvekkeitten alitse, niljaisten tornikulmien ympäritse, surevien palatsifasaadien ohi, jotka kuvastelivat suuria toiminimikilpiään keinuvan veden jätteeseen, San Marcon torille. Hänen oli työlästä päästä sinne, sillä gondolinkuljettaja, joka oli liitossa pitsitehtaitten ja lasipuhaltimoiden kanssa, koetti yhtenään saada hänet nousemaan, katsomaan ja ostamaan ja jos tuo omituinen matka Venetsian kautta alkoi tenhollaan vaikuttaa, oli vajonneen kuningattaren huijarimainen kauppiashenki omiaan ikävällä tavalla jälleen selvittämään mielialan.
Hotelliin palattuaan hän selitti vielä ennen päivällistä konttorissa, että odottamattomat seikat pakottivat hänet matkustamaan varhain seuraavana aamuna. Asiaa valitettiin, hänen laskunsa kuitattiin. Hän aterioi ja kulutti lauhan illan takaparvekkeen keinutuolissa lehtiä lukemalla. Ennenkuin hän meni nukkumaan, sulloi hän matkalaukkunsa täysin lähtövalmiiksi.
Hän ei nukkunut kaikkein parhaiten, sillä edessäoleva lähtö teki hänet rauhattomaksi. Kun hän aamulla aukaisi ikkunan, oli taivas pilvessä kuten eilenkin, mutta ilmassa tuntui raikkaammalta — ja silloin alkoi häntä jo kaduttaa. Eikö hänen ilmoituksensa ollutkin äkkipikainen ja erheellinen, jonkin sairaloisen ja suhteettoman olotilan aiheuttama teko? Jos hän olisi sitä hiukankin pidättänyt, jos hän olisi, näin nopeasti lähtemättä, yrittänyt sopeutua Venetsian ilmastoon tai odottanut sään parantumista, olisi hänellä nyt, tämän kiireen ja touhun asemasta, edessä rannalla vietettävä aamupäivä kuten eilenkin. Liian myöhäistä. Nyt hänen täytyi jatkuvasti tahtoa, mitä oli eilen tahtonut. Hän pukeutui ja laskeutui kello kahdeksan pohjakerrokseen aamiaiselle.
Tarjoiluhuone oli hänen sinne astuessaan vielä tyhjä vieraista. Hänen istuessaan ja tilaamaansa odotellessaan tuli paikalle joitakuita vieraita. Teekuppi huulillaan hän näki puolalaistyttöjen saapuvan seuraneitinsä kanssa. Ankarannäköisinä ja aamunraikkaina, silmät tulehtuneina he astelivat ikkunasyvennyksessä olevaan pöytäänsä.
Heti senjälkeen ovenvartija lähestyi häntä lakki kourassa ja kehoitti häntä lähtemään. Auto odotti valmiina viemään hänet ja toiset matkustajat Excelsior-hotelliin, mistä moottorivene kuljettaisi heidät yksityiskanavaa pitkin asemalle. Olisi kiire. — Aschenbachin mielestä ei ollut ensinkään kiire. Oli vielä runsaasti tunti aikaa junanlähtöön. Häntä harmitti hotellin tapa, että matkustajat toimitettiin lähtemään talosta ennen aikojaan, ja selitti ovenvartijalle haluavansa nauttia aamiaista kaikessa rauhassa. Mies poistui empien ja palasi viiden minuutin kuluttua. Vaunu ei voinut mitenkään odottaa kauempaa. Lähteköön sitten ja vieköön hänen matkalaukkunsa, vastasi Aschenbach ärtyneesti. Hän matkustaisi määrätyllä hetkellä yleisessä höyryaluksessa, ja mies olisi hyvä ja antaisi hänen itse huolehtia lähdöstään. Toimihenkilö kumarsi. Iloisena, kun oli saanut torjutuksi kiusalliset kehoitukset, Aschenbach lopetti pikku ateriansa kiirehtimättä ja pyysi tarjoilijaa tuomaan sanomalehden. Aikaa oli perin niukalti, kun hän vihdoin nousi. Samassa hetkessä sattui Tadzio tulemaan sisälle lasiovesta.
Omaistensa pöytään pyrkiessään hän joutui sivuuttamaan lähtevän; harmaahapsisen, korkeaotsaisen miehen edessä hän loi kainosti katseensa alas, mutta kohotti sen heti suloiseen tapaansa, suuntasi sen pehmeänä ja avoimena häneen ja meni ohitse.
Hyvästi, Tadzio! ajatteli Aschenbach. Ja vastoin tapaansa muovaillen ajatuksen huulillaan ja itsekseen puhellen hän lisäsi: »Ollos siunattu!»
Sitten hän valmistui lähtemään, jakeli juomarahoja, otti hyvästit pieneltä, hiljaiselta, ranskalaiseen pitkääntakkiin pukeutuneelta hotellinhoitajalta ja lähti hotellista jalan kuten oli tullutkin. Hän suuntasi kulkunsa matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa kukkivaa kujaa pitkin saaren poikki laivalaiturille. Hän saapui perille ja otti laivassa paikan — ja mitä sitten seurasi, oli surullista kärsimysmatkaa kaikkien katumuksen syvyyksien kautta.